Kirjavuosi 2013

1. Peter Høeg: The Quiet Girl

2. P. D. James: The Children of Men

3. Zadie Smith: On Beauty

4. Liz Williams: Darkland

5. Richard Yates: Easter Parade

6. P. D. James: Death Comes to Pemberley

7. F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

8. George R. R. Martin: A Game of Thrones

9. Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset

10. Haruki Murakami: Kafka rannalla

11. Margaret Atwood: Oryx and Crake

12. Margaret Atwood: The Year of the Flood

13. Jennifer Egan: Sydäntorni

14. Chad Harbach: Pelin henki

15. Kaj Korkea-aho: Gräset är mörkare på andra sidan

16. Mia Vänskä: Musta kuu

17. Joonas Konstig: Kaikki on sanottu

18. Jodi Picoult: House Rules

19. Jo Walton: Among Others

20. Anu Silfverberg: Äitikortti

21. Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija

22. Kurt Vonnegut: Cat's Cradle

23. Ursula K. Le Guin: Taivaan työkalu

24. Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär

25. Tuulia Aho: Urpukas

26. Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

27. Jean-Christophe Grangé: Viattomien veljeskunta

28. Aldous Huxley: Brave New World

29. Johanna Sinisalo: Enkelten verta

30. Johanna Sinisalo: Auringon ydin

31. Antti Tuomainen: Parantaja

32. Philip Teir: Talvisota

33. Anja Snellman: Pääoma

34. Ilkka Remes: Piraatit

35. Miina Supinen: Säde

36. Anu Juvonen: Lähiöoksennus

37. Jarkko Tontti: Lento

38. Anja Kauranen: Arabian Lauri

39. Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

40. Pirkko Saisio: Betoniyö

41. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen

42. Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

43.Carol Shields: Kaiken takana Mary Swann

44. Asko Sahlberg: Eksyneet

45. Riina Katajavuori: Lahjat

46. Ian McEwan: Lauantai

47. Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

48. Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

49. Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat

50. Linn Ullmann: Aarteemme kallis

51. Heimo Susi: Kentauri

52. Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

Miksi juuri nämä kirjat, kysyt.

Ensin oli tavoitteena lukea edes kirja kuukaudessa ja karsia samalla omiin kirjahyllyihin pölyyntymään jääneiden lukemattomien kirjojen rivejä. Tammikuun hyinen viima houkutteli vihdoinkin lukemaan kokonaan vuosia kesken olleen Peter Høegin vaikean, mutta juuri siksi niin palkitsevan, äärimmilleen viritetyn kirjallisen ekosalaliittoteoriatrillerin Hiljaisen tytön (2006).

Helmikuun leppoisalla Barcelonan-lomalla luin P. D. Jamesin niin ikään yllättävän haastavan Ihmisen pojat (1992), joka ensiajattelemalta saattaa vaikuttaa epäuskottavan spekulatiiviselta - ihmiskunta on äkillisestimenettänyt kykynsä lisääntyä - mutta joka lopulta pohtii todella terävänäköisesti oman aikamme ikäpyramidiongelmia, koko ajan pienentyvän nuorison ja entistä pidempään hoitoa tarvitsevan ikääntyvän ikäluokan suhteita.

Maaliskuun kirja, Zadie Smithin erinomainen E. M. Foster -pastissi Kauneudesta (2005), puolestaan sai ajattelemaan aikamme luokka- ja rotujakoja erityisesti yksilön näkökulmasta. Olin koulutuspäiväristeilyllä Viking Linella ja muun laivan bailatessa yläpuolellani valvoin pohdiskelemassa, mitä nimenomaan yksilölle merkitsee kuulua johonkin tiettyyn ryhmään ja miten erilaisista stereotypioista kiinni pitäminen voi olla tärkeää, vaikka ne kuinka ulkopuolisesta vaikuttaisivat typeriltä päähänpinttymiltä tai vääriltä leimoilta.

Huhtikuussa luin pari, kolmekin kirjaa, mutta lipesin tavoitteesta, eivätkä ne olleet omasta hyllystäni vaan kirjastosta, kaupasta ja työpaikan nyt jo edesmenneestä koulukirjastosta.

Toukokuun alussa arvelin ehkä meneväni elokuviin katsomaan Baz Luhrmannin sovituksen suuresta amerikkalaisesta romaanista Kultahattu (1925), ja koska kirja oli jo pitkään odottanut hyllyssä tilaisuuttaan, käytin yhden sunnuntain sen lukemiseen. Kirja oli synkempi ja illuusiottomampi, kuin olin kuvitellut, enkä enää uskonutkaan haluavani nähdä Luhrmannin estetiikkaa tuohon toivottomuuteen sotkettuna. Sen sijaan tulin kuitenkin katsoneeksi vuonna 1974 valmistuneen, niin ikään kaiketi vähän pintakorean mutta kirjalle tavattoman uskollisen, Francis Ford Coppolan käsikirjoittaman elokuvasovituksen.

Toukokuussa tapahtui sitten myös jotain, mikä vähitellen muutti sitten koko lukemistani. En enää lenkkeillytkään vaan ahmin kirjoja ja enimmäkseen puhtaasti viihteeksi. Luin dekkareita (P. D. Jamesin Jane Austen meets whodunnitin Syystanssiaiset (2011), Jean-Christophe Grangén Chilen julmuuksia, armenialaiskristittyjä ja enkelinäänisiä poikakuoroja yhdistelevän Viattomien veljeskunnan (2009), Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan Kai Ekholmin veikeän ja silti yllättävän tumman esikoisen Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (2013)), fantasiaa (George R.R. Martinin enemmän historiallista fiktiota kuin fantasiaa muistuttavan Valtaistuinpelin (1996), tuon tiiliskiven kokoisen ensimmäisen osan sarjasta Tulen ja jään laulu, joka sinänsä - vaikka haluaisinkin tietää, mitä muurin takana on - ei pituutensa puolesta jaksa vetää puoleensa ensimmäistä osaa pidemmälle) ja jopa pari kotimaista kauhua (!), joista kirjallisesti parempi mutta lopulta vähän lattea oli Kaj Korkea-ahon synkillä salaisuuksilla pelaava Tummempaa tuolla puolen (2012), vetävämpi mutta samalla viihteellisempi puolestaan Mia Vänskän kostonhimoisiksi syöjättäriksi sekoavia äitejä vilisevä Musta kuu (2012).

Syksyn tultua luin myös töiden puolesta muutamia spekulatiivisen laidan nuortenkirjoja, koska haeskelin kasiluokkalaisilleni sopivantasoista luettavaa. Ilkka Remeksen nuortentrilleri Piraatit (2003) vei elämästäni kaksi tuntia viisitoista minuuttia - kuin vauhdikas elokuva - ja kirvoitti myös kohderyhmälukijoiltaan kiittäviä kommentteja, kuten "Piraatit on ensimmäinen kirja, joka houkutteli minua lukemaan. Pulssi kiihtyi monessa kohtaa, kuin monessa elokuvassa" (14-v. poika). Tanskalaisen Lene Kaaberbølin Näkijän tytärtä (2005) en kaseilleni suositellutkaan, koska se ei herättänytkään minussa samanalaista ihastusta kuin saman tekijän matriarkaattiseen valtakuntaan sijoittuva ja kiehtovasti sukupuolirooleja ja sukupuolten luonnolliseksi koettavia tehtäviä fantasiajuonensa ohessa puiva Katriona-sarja, mutta Tuulia Ahon luontofantasiasta Urpukas (2011) pidimme sekä kasit että minä.

Jo Waltonin scifi- ja fanatasiakirjoilla kasvaneen nuoren kuvaus Among Others (2011) sai vanhan rakkauteni dystooppista ja apokalyptista kirjallisuutta kohtaan roihahtamaan. Jo kesällä olin lukenut uudestaan Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogian kaksi ensimmäistä nidettä, koska kolmas osa - jota en sitten vieläkään ole lukenut! - oli ilmestymässä syyskuussa. Niitä seurasivat Ursula K. Le Guinin Taivaan työkalu (1971), Kurt Vonnegutin ja Aldous Huxleyn klassikot Kissankehto (1963) ja Uljas uusi maailma (1932), Antti Tuomaisen hienosti hajoavaa Helsinkiä ja yhteiskuntaa kuvaava Parantaja (2010), Johanna Sinisalon ympäristökatastrofia enteilevä, mutta vähän puisevaksi sortuva Enkelten verta (2011) ja samantekijän vetävä "Suomen Eusistokraattista Tasavaltaa" kuvaava vaihtoehtohistoria Auringon ydin (2013) sekä Maarit Verrosen pirstaloitunutta ja tylyä maailmaa kuvaava, mutta jotenkin aukeamattomaksi jäävä Kirkkaan selkeää (2010).

Oman vaiheensa vuoden lukemisissa muodostavat myös kaupunginkirjaston Bestseller-hyllystä viikonlopuksi poimaistut uutuuskirjat, sellaiset kuin Maija Vilkkumaan esikoisteos Nainen katolla (2013), Anja Snellmanin proosan ja omaelämäkerran välillä liikuskeleva Pääoma (2013), Philip Teirin suomenruotsalainen, vähän pirullinen avioliittoromaani Talvisota (2013), Miina Supisen Suomi-mytologioita ja vaihtoehtoihmisiä kuvaava Säde (2013), Pasi Pekkosen esikoinen Unelmansieppaaja (2013), jossa kirjailijan kuolema yhdistää kolme elämässään eksyksissä olevaa nuorta aikuista, Jarkko Tontin ironisesti ihmiskunnan tuhoa enteilevä Lento (2013), Anu Juvosen turhan laukkaava eikä synkistä kohtaloistaan huolimatta lainkaan valoton kannelmäkikuvaus Lähiöoksennus (2013) sekä Miki Liukkosen käsittämättömäksi jäävä irvailu Lapset auringon alla (2013).

Kirjastosta tarttui tänä vuonna uutuuksien lisäksi luettavaksi myös vanhempia kirjoja, jotka syystä tai toisesta juolahtivat mieleen tai osuivat silmään juuri nyt. Näistä huikaisevimmat lukukokemukset tarjosivat Pirkko Saision julma ja muutenkin kuin vain Pirjo Honkasalon elokuvan vuoksi hämmentävän ajankohtainen Betoniyö (1981) sekä Asko Sahlbergin niin ikään kova mutta kieleltään tavattoman kaunis ja lyyrinen Eksyneet (2001). Saisio on vanha rakkaus, mutta Sahlbergiä en ollut aiemmin lukenut. Finlandia-ehdokas Herodes ei historiallisuutensa ja järkälemäisyytensä vuoksi tullut kyseeseen, vaan etsimällä etsin jotakin, mistä Sahlbergiin tutustumisen aloittaa. Eksyneitä paremmin ei olisi voinut etsintä päättyä. Muuten sattumanvaraiset valintani näyttävät kohdistuneen muun muassa erilaisiin perhekuvauksiin, kuten Richard Yatesin perheväkivaltaa, sisarkateutta ja sitoutumisvaikeuksia kuvaava, kenties tunnetumpaa esikoisteosta Revolutionary Roadiakin synkempi Easter Parade (1976), Jodi Picoultin kenties rikoksen tekevän Asperger-pojan kohtaloa seuraava House Rules (2010) tai Linn Ullmannin lastenhoitajan väkivaltaisen kuoleman järkyttämän norjalaisperheen kuvaus Aarteemme kallis (2012).

Perheen lisäksi ihan pelkkä äitiyskin on tänä vuonna kiinnostanut: Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) ja Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen (2001) puntaroivat omaelämäkerrallisesti ja faktoihin tukeutuen äidiksi tulemista, äitiyiden oikeutusta, äidiksi tulemisen vaikeuksia ja yksityisiä ja yhteisiä tunteita, joita äidiksi haluaminen tai ei-haluaminen-mutta-kuitenkin saavat aikaan. Riina Katajavuoren Lahjat (2004) käsittelee äitiyttä kahta edellä mainittua kirjaa fiktiivisemmin ja jo äidiksi tulleen näkökulmasta. Onko nainen äitiydyttyään enää nainen, jolla on omia, lapsiin liittymättömiä ambitioita, saako nainen olla vain äiti vai pitääkö olla muutakin, miksi toiset äidit vaikuttavat onnistuneemmilta kuin toiset ja niin edelleen.

Siksi juuri nämä kirjat, vastaan. Että ei oikeastaan minkään takia ja sitten kuitenkin: jotta olisi ajateltavaa, jotta aika rientäisi ja kuitenkin riittäisi. Lukemiseen, ajattelemiseen.

Jouluaaton jälkeen luettujen kirjojen pino

Valheellisuuden viehätys on todellisuuden uudelleen luomisessa

Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann (2010, englanninkielinen alkuteos Swann ilmestyi jo 1987) parodioi hilpeästi kirjallisuudentutkijoiden taipumusta nähdä teksteissä enemmän ja syvempiä merkityksiä, kuin niissä todellisuudessa on.

Kirjan keskushenkilö on vaatimattomissa, köyhissä maalaisoloissa elänyt viisikymppinen Mary Swann, joka kuin kohtalon ivaa on tullut miehensä murhaamaksi juuri samana päivänä, kun hän on uskaltautunut viemään pienkustantajalle elämäntyönsä, sinisellä mustekynällä tiheään paperiarkeille raapustetut runonsa. Äkillisen kuolemansa vuoksi Swann ei kuitenkaan saa koskaan tietää, että koska kustantajan rouva kääräisi erehdyksessä päivälliskala-aterian perkeet Swannin runoihin, hänen ainoaksi jääneen kokoelmansa runot ovatkin itse asiassa kustantajan ja hänen vaimonsa yömyöhällä liottuneista mustetahroista rekonstruoimia: "Viimeinen, pahimmin tuhoutunut runo alkoi: 'Veri lausuu nimeni.' Vai oliko se 'Veri paisuu nimessäni?' Toisen säkeen saattoi lukea kahdellakin tapaa: 'Sakoin häpäisee päiväni', tai 'Rakoin häpäisee päiväni.' He päättivät, että oikea muoto oli rakoin. Kolmas säe: 'Sen vähän mitä on se ottaa' olisi yhtä hyvin voinut olla 'Sen vähän mitä on se sottaa', mutta he kirjoittivat ottaa, koska - vaikka eivät sanoneet sitä ääneen - kuulostihan se paremmalta."

Rekunstruoinnista ei toki tiedä kukaan mukaan, ja pienlevikkisinä Swannin runot pian unhoittuvatkin.

Viitisentoista vuotta kuolemastaan Swann kuitenkin nousee akateemisen tutkimuksen keskiöön, kun feministinen nuori tutkija Sarah Maloney tulkitsee Swannin yksinkertaisia, selkeitä, arkikokemusta kirjaimellisesti kuvaavia runoja eräässä artikkelissaan tähän tapaan: "Swann on käänteisen kuvan mestari. Ajatellaan esimerkiksi 'Syreeneitä', hänen ensimmäistä julkaistua runoaan. Se on olevinaan yksinkertainen, passiivinen kuvaus kukkivasta puusta, mutta oikein tulkittuna se on pureva kommentti juuriltaan irrottetusta naisesta, ehkä liikuttavimpia, mitä olen ikinä lukenut." Myös moni muu liikuttuu, ja pian Swannin tuotannossa ollaan näkevinään yhtä jos toista, vaikka vaikeaa näkeminen onkin, kun pitää katsoa niin tarkasti ja syvälle.

Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa herkullisesti akateemiseen Swann-symposiumiin valmistautuvien kirjallisuudentutkijoiden ja elämäkerturin palavaa suurten oivallusten odotusta. Ja pettymystä, kun mitään ihmeellistä ei sitten löydykään.

Hersyvää - joskin ehkä vähän myös sääliä herättävää - on myös Swannin kotipaikkakunnan pienen kirjaston osa-aikaisen hoitajan, Rose Hindmarchin, kuvaus. Tohkeissaan siitä, että oman kylän runoilijaa kutsutaan  "Kanadan Emily Dickinsoniksi" Rose tempautuu hänkin huijaukseen: ensin hän tulee sanoneeksi olleensa Swannin hyvä ystävä (siis hyvän päivän tuttu) ja pian hän on jo perustanut kotiseutumuseoon Swannin huoneen, jonne hän ei pettymyksekseen saa haalittua aitoja Swannin tavaroita - niitä kun on niin vähän, ja sekin vähä kammottavan huonokuntoista roskaa - joten hän joutuu sisustamaan museo-osastonsa omilla ja kirpputoreilta hankkimallaan samankaltaisilla tavaroilla. Hän jättää kuitenkin missään mainitsematta, että museonähtävyydet eivät ole aitoja. Runojen ja Swannin tutkijoiden - ja jo kustantajan! - kirjalliset väärennökset peilautuvat mehukkaasti Rosen konkreettisissa toimissa.

Itse runoilijasta Kaiken keskellä Mary Swann ei kerro juuri mitään. Rivien välistä  hänestä piirtyy kuva naiivina, kouluttamattomana, jopa vähän hölmönä, ja tätä kuvaa akateemisen maailman on hyvin vaikea sulattaa. Tutkijat pimittävät materiaalia toisiltaan ja lupaavat kerta toisensa jälkeen palata pian asiaan uusien löydöstensä pohjalta. Tosi asiassa kukin istuu kammiossaan ja tuskailee, miten tolkullisesti esittäisi tavallisen maalaisämmän kirjoitukset. "Pavut itävät." "Rahat vähissä." Siis kirjoittaako: "Swann oli toisaalta lujasti sidoksissa arkiseen maailmaan ja toisaalta..." Mutta mitä toisaalta, jos mitään toisaalta ei olekaan? Tai mistä elämäkerturi löytäisi perusteluja sille, että Swann sai vaikutteita Jane Austenilta tai T.S. Eliotilta, jos näiden teoksia ei ole edes saatavana runoilijan kotipaikkakunnan kirjastosta eikä runoilija todistettavasti koskaan matkustanut mihinkään? Runoilijan tytärkin muistaa vain Hanhiemon runolippaan.

Kutkuttavasti Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa myös yliopistoissaan todellisuudesta vieraantuneiden tutkijoiden ja maaseudun konkreettisen elämän kohtaamista. Kun Swann elämäkertaa kokoon vähistä aineksista puurtava maankuulu elämäkertakirjailija Morton Jimroy tarjoaa Roselle käsitystään Swannin runosta "Veri lausuu nimeni" viittauksena "pyhän ehtoollisen sakramenttiin" ja "alkuvoimaisen veren liiton" ja "Jumalan syömisen" kuvauksena, Rose kiemurtelee häpeästä, mutta ei pysty lausumaan ääneen sanaa kuukautiset: Swannhan vain kuvaa hyvin konkreettisesti jokaisen naisen joka kuu toistuvaa vaivaa.

Ja mitä enemmän lukijalle pudotetaan vihjeitä Swannin runojen alkukantaisuudesta, sitä enemmän lukija alkaa uskoa niiden olleen hyvin simppeleitä, hyvin kouriintuntuvia, hyvin arkisia. On vain tutkijat, joiden tätä on mahdoton nähdä ja sovittaa osaksi omaa Swann-kuvaansa. Niinpä esimerkiksi Sarah Maloney päätyy epätoivoissaan jopa hävittämään osan kokoamastaan aineistosta, esimerkiksi järkyttävän riimisanakirjan, jottei se edes tulisi toisten Swann-entusiastien tietoon eikä sen naivistisuutta tarvitsisi julkisesti ruotia.

Lopulta kaikille taitaakin olla vain helpotus, kun huomataan, että kaikki Swannin pienestä tuotannosta jäljellä olevat painokset ja käsikirjoitukset on varastettu. Yhtään Swannia ei siis ole enää olemassa (oliko alun alkaenkaan, saattaa lukija kysyä). Kirjan loppukohtauksessa on kuitenkin jotain lähes maagista yhteisymmärrystä, kun talviseen Torontoon kokoontunut, ensin tulkinnoista raivoisasti riidellyt, Swann-symposiumi ryhtyy yhdessä tuumin kirjoittamaan ulkomuistista uudestaan Swannin tuotantoa. "Valheellisuuden viehätys ei ole todellisuuden vääristämisessä vaan siinä, että se luo todellisuuden uudestaan", toteaa kirjan kertojakin.

Kirjana Kaiken keskellä Mary Swann on sievä ja hupaisa, ainakin kirjallisuudentutkimusta ja yliopistomaailmaa ja niiden kirjallisen kuvaamisen traditioita tuntevan mielestä. Sen rakenne on kiinnostava: keskushenkilö Swann jätetään tarkoituksella etäiseksi ja hämäräksi ja seurataan sen sijaan vuorotellen neljää hänestä elämänsä keskipisteen tehnyttä ihmistä, tutkijaa, elämäkerturia, kustantajaa ja hänet tuntenutta kirjastonhoitajaa. Kukin osa on pyritty kertomaan vähän eri tavoin: minämuodossa, hän-kertojalla, kirjein ja niin edelleen. Lopussa kaikki neljä kohtaavat toisensa suuressa Swann-symposiumissa, jonka kuvaus yhdistelee elokuvakäsikirjoitusta ja perinteistä romaanikerrontaa.

Loppu pyrkii näyttämään enemmän kuin kertomaan, ja on ehkä makuasia, miten sen kokee onnistuvan. Minusta lopussa kirjan imu on suurimmillaan, kun paikoin kiinnostavasta aiheesta ja sen sisään ujutetusta mysteerintunteesta huolimatta kerronta tuntuu verkkaiselta ja henkilökuvauksen syvyys liioitellulta; mitä sitä nyt joka yksityiskohtaa taustoittamaan. Välillä mietin, olisiko kirja pitänyt lukea alkukielellä, vaikka en suomennoksessakaan sinänsä mitään vikaa näe. Teoksen ilmapiiri vain on niin pohjoisamerikkalainen, että ehkä se olisi vaatinut kielekseenkin englannin. 

Lukemisesta jää kuitenkin viehättävän valheellinen uuden todellisuuden tuntu. Tällaista valheellisuuttahan me kirjallisuuden opettajatkin myymme. 

Funky Abba - Abban parhaat kappaleet osa 10

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

10. Funky Abba

Kun on 20 vuotta harrastanut intohimoisesti yhtyettä, jonka suurimmat hitit -kokoelma on Suomen kaikkien aikojen toiseksi tai eniten myydyin pitkäsoittolevy ja jonka tunnetuimmat kappaleet näin ollen soivat Yleisradiossa ja tanssilattioilla riittävän tiuhaan, on varmaankin luonnollista, että oma kiinnostus yhtyeen tunnetuimpia levytyksiä kohtaan alkaa hiipua tai jopa lakkaa kokonaan. Oma Abban parhaat -listani onkin yhtäkkiä aivan päinvastainen kuin kriitikoiden, ja lievää huvittuneisuutta tuntien alan tajuta, että tässäkin blogissa tyrkytän parhaina kappaleina lähes järjestäen niitä, joita muut - jopa yhtye itse - pitävät heikoimpina, usein epäonnistuneina yrityksinä tavoittaa jotain, johon taidot tai luontaiset kyvyt eivät sitten riittäneetkään.

Yksi tällainen yleisesti epäonnistuneeksi yritykseksi tuomittu kipale on funkahtava Man in the Middle (1975, albumilta Abba), jonka teksti käsittelee limusiininsa keskipenkillä jalat tukevasti harallaan istuvan keski-ikäisen teollisuuspampun ("hard as a hammer / not the kind of boss you double-cross") niljakasta elämää, jossa "he just left his lunch with a belly full of lobster and caviar / he can choose the wine from a vintage year / he will drink champagne in his limousine / while the rest of us drink a beer".

Musiikkitoimittaja John Toblerin (Abba Gold the Complete Story 1993: 44) mukaan joku aikalaiskriitikko kuvaili tekstiä "katastrofaaliseksi yritykseksi herättää sosiaalista tietoisuutta". Minusta katastrofi on kaukana; teksti onnistuu kutkuttavan vähäeleisesti kuvaamaan luokkaeroja ja sitä, kenellä oikeasti pyyhkii hyvin. Pamppu juo samppakaljansa yksin limusiininsa takapenkillä, kun me muut juodaan porukalla kaljaa. Pampulla on kyllä rahaa, mutta ei ystäviä, niin kuin meillä. Viimeisessä säkeistössä ajatus eksplikoidaan pampun ainoaksi virheeksi: "--even though his got all the servants and the mansion beside a lake / and the money too, all that he can spend / he can buy the most, nearly anything, but he can't buy an honest friend." 

Sanoituksessa sohaistaan myös tyttöjä, jotka suostuvat pitämään pampun sänkyä lämpimänä vain, koska tämä maksaa, mutta tämän ilmiön kritiikki jää kyllä kieltämättä  laimeaksi ja vilahtaa esiin ehkä ainoastaan kertosäkeen kohdassa, jossa väitetään, ettei pamppua omatunto paina, vaikka hänen puuhansa olisivat kuinka likaiset tahansa: "--with the pretty blonde - he is fifty, and the girl's only seventeen - / but she doesn't care and she never will / if he's ninety-five she don't give a damn / just as long as he pays the bill. /--/ cause he's the man in the middle / never second fiddle / he's never botherd by his conscience / deals with devil cause he wants to be man in the middle."

Mutta tekstipä ei olekaan ainoa, mistä Man in the Middlea on kritisoitu. Toblerin mukaan kappale ei kuulosta Abbalta - mikä on tietysti siinä mielessä totta, että se ei ole prototyyppisintä Abbaa, sillä sooloa laulaa Ulvaeus, ei Lyngstad tai Fältskog, ja sovituksessa on haettu perinteisen schlagerpopin sijaan funkia. Minusta se kuulostaa hyvältä, mutta mikäpä minä olen sanomaan, kun koko funk on minulle melko tuntematon laji ja musiikillinen ekspertiisini liki olematon. Carl Magnus Palmin kirjoittaman Abba the Complete Recording Sessions (1994: 51) mukaan itse Benny Andersson on sanonut Man in the Middlesta, että se on "a failed Stevie Wonder try-to-be" ja että kappaleessa ei ole funkia nimeksikään. 

On minunkin myönnettävä, että Man in the Middlen genre ei vaikuttanut aluksi itsestäänselvältä, vaan sen määrittämiseksi piti vähän kuunnella pasunisti Nils Landgrenin Funky Abba -levyä (2004), joka pitää sisällään funk-versioita Abban tunnetuimmista hiteistä, ja vertailla niitä Man in the Middleen. Landgren funkkaa tykimmin, mutta edelleenkin pidän Man in the Middleä sinnikkäästi onnistuneempana funkina kuin Benny. Eikä se missään nimessä ole mielestäni likimainkaan Abba-LP:n "svagaste spår", niin kuin Carl Magnus Palm kirjoittaa kirjassaan Abba the Story - berättelsen om supergruppen (2008: 171), mutta toisaalta: kun on 20 vuotta intohimoisesti digannut yhtä yhtyettä, ei ole mitenkään outoa, että tanssijalkaa kiinnostaa vipattaa vähän toisille kappaleille kuin yleensä. 

They will drink champagne in their limousine / while the rest of us drink a beer. Abba-levyn kansi heijastelee Man in the Middlen maailmaa, vaikka tytöt ovatkin kuvassa keskellä. Minusta kansi on hauskan itseironinen, mutta 1970-luvun vasemmistolaisessa ilmapiirissä se varmasti oli omiaan vain lisäämään kaupalliseksi vedätykseksi tuomitun yhtyeen kotimaassaan synnyttämää närää. Sekä LP että CD ovat 2000-luvun näköisuusintapainoksia.

Nils Landgrenin funkahtavasta Abbasta esimerkkinä kannattaa kuunnella mainio versiointi Summer Night Citystä täältä http://youtu.be/QfDU3zOCTas

Kultakutri etsii tähteyttään - Abban parhaat kappaleet osa 9

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

9. Kultakutri etsii tähteyttään

Abban jälkeen Björn Ulvaeus ja Benny Andersson ovat tulleet tunnetuiksi musikaalisäveltäjinä. Ensin syntyi kylmän sodan raja-aidoista, rakkaudesta ja šakinpeluusta kertonut Chess (1986, yhteistyössä Tim Ricen kanssa), sitten alun perin vain Ruotsin markkinoille suunnattu maastamuuttajatarina Kristina från Duvemåla (1995) ja lopulta "musikaali, jota he eivät tienneet säveltäneensä", höpsö ja harmiton perhesuhdefarssi Mamma Mia! (2005). Näistä taiteellisesti kunnianhimoisin, lähes oopperamainen on Kristina från Duvemåla, suurin yleisömenestys puolestaan kevyt ja helppo Mamma Mia!, joka näyttäisi vähitellen etabloituvan jopa jonkinlaiseksi Lontoon ja Broadwayn musikaaliskenen kestosuosikiksi. Näiden ääripäiden väliin sijoittuva Chess pyöri kyllä jonkin aikaa Lontoossa mutta ei onnistunut herättämään kiinnostusta Broadwayllä.

Anderssonin ja Ulvaeuksen ura musikaalien parissa alkoi kuitenkin jo kymmenisen vuotta ennen ensimmäistäkään Broadway-näytöstä. Pari nimittäin kirjoitti Abban vuoden 1977 kiertuetta varten "minimusikaalin" The Girl with the Golden Hair. Sen tarina on yksinkertainen: pikkukaupungin tyttö osaa laulaa ja saa tilaisuuden tulla tähdeksi. Tyttö empii, heittäytyy sitten mukaan ja saa pian huomata, miten tähteydestä tulee vankila, ei vapautta.

Alle puolituntinen minimusikaali esitettiin osana Abban konsertteja. Päähenkilön roolia näyttelivät sekä Agnetha että Frida; heidät oli puettu identtisiin asuihin ja peruukkiin. Minimusikaali, jonka oli tarkoitus esitellä tuolloin uutta tuotantoa, koostui neljästä kappaleesta - Thank You for the Musicista, I Wonderista, Get on the Carouselista ja kuuluisuuden kahleita kuvailevasta I'm a Marionettesta.

Minimusikaalin vastaanotto ei ollut varaukseton. Yleisö odotti hittikavalkadia, ei tuntematonta uutta materiaalia, ja ehkä tähteyden kritisoiminenkin koettiin kummalliseksi. Musikaalin kappaleetkaan eivät tainneet tavoittaa Abban suosituimpien hittien kepeyttä, ja vain kolme niistä päätyi lopulta levylle asti. Get on the Carousel onkin tätä nykyä kuultavissa vain Abban Australian-kiertuetta taltioineessa elokuvassa Abba the Movie (1977), eikä siinäkään kokonaan. Thank You for the Music puolestaan on myöhemmin naiiviudestaan huolimatta noussut yhdeksi aikamme yhteislauluista, ja I Wonder lunasti paikkansa myös yhdellä Abban 1990-luvun "toisen tulemisen" kokoomalevyistä.

Minimusikaalin levytetyistä kappaleista tuntemattomimman osa langennee siis I'm a Marionettelle (albumilta The Album), vaikka se lieneekin niistä vahvimpia.  Kappale on teatraalinen, sirkusmainen. Sen sanat kuvaavat kuuluisuudessa kuin marionetti naruissaan pyristelemistä - "yet I feel like I'm an outward bound, pushed around, refugee". The girl with the golden hair, Kultakutri, on tuotteistamisen uhri - "and somebody taught me how to talk, how to walk, how to fall" - eikä hänen ole enää mahdollista ilmaista omaa tahtoaan - "like a puppet with no will at all". Tähteys on löytynyt, mutta se onkin vain loputtomia kuvaussessioita, joissa ei negatiivisille tunteille ole sijaa: "Look this way / just a little smile / that's what they say / You'll look better on the photograph / if you laugh / that's Ok!"

Mikään Kristina från Duvemåla - eikä ihan Chesskään - Abban Kultakutrii-musikaali ei ole, mutta esimerkiksi juuri I'm a Marionettessa on kuultavissa paljon sellaista, mikä Anderssonin ja Ulvaeuksen myöhemmässä tuotannossa on keskeistä. Sähkökitara kannattelee melodiaa kuin 1970-luvun alun rockmusikaaleissa - ja yllättäen myös klassisemmassa Kristinassa. Ja vaikka minimusikaalin tarina on lyhyt ja köykäinen, siinä on kuitenkin koskettavuutta, joka esimerkiksi höyhenenkevyestä Mamma Miasta! jää uupumaan. Joskus onkin mielenkiintoista uumoilla, millainen musikaali Kultakutrin tähteyden tavoittelusta olisi tullut, jos se olisi päätetty jatkaa täyteen mittaan.

Marionetti on myös vuonna 1977 Neuvostoliitossa ilmestyneen laulu- ja soitinyhtye Abban LP:n kansikuvassa. Kenguru, taksi, lentokone ja kiireisenä pinkova reportteri viittaavat puolestaan samaisen vuoden Australian-kiertueeseen ja sen aikana kuvattuun elokuvaan Abba the Movie.

(Muun muassa minimusikaalin faktat on tarkistettu Carl Magnus Palmin teoksesta Abba the Story - berättelsen om supergruppen (2008).)

Kun ihailu muuttuu peloksi - Abban parhaat kappaleet osa 8

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

8. Kun ihailu muuttuu peloksi

The Piper (1980, albumilta Super Trouper) on Abban metaforisimpia kappaleita. Sen sanoitus on onnistunut; se on yhtäältä yksinkertainen toisinto vanhasta Hamelnin pillipiipari -sadusta ja toisaalta hyytävä vertauskuva mistä tahansa yhden aatteen lumoutuneen sokeasta seuraamisesta. Myös kappaleen sovitus- ja soitinvalinnat avaavat tulkintaa kahtaalle: pimeä keskiaika kohtaa modernin ajan pimeyden.

Sovitukseen on tavoiteltu keskiaikaista sävyä, tunnelmaa. On huilua ja harmonioita, ja latinaksi laulettu säe sub luna saltamus, tanssimme kuun alla, ja vähän jonkinlaista menuettia muistuttava tanssillinen rytmi. Mutta keskiaikaa ei kuitenkaan ole niin paljon, etteikö mielikuva olisi enemmän metaforinen kuin kirjaimellinen.

Kappaleen sanoitus on visuaalinen, tehokas. Ensin käytetään ulkopuolista kertojaa, joka kertoo menneen ajan aikamuodossa, kuinka heitä saapui joka puolelta, vaivoista välittämättä. Imperfekti ja he-pronominin toisto saavat aikaan pahaenteisen tunnelman; näille ihmisille ei ole käynyt hyvin: "They came from the hills / and they came from the valleys and the plains / They struggled in the cold / in the heat and the snow and in the rain."

Pahaenteisyys vain korostuu, kun kertoja ensimmäisen säkeistön loppuun paljastaa, että liikkeelle ajava voima onkin vain yksi ihminen, ihminen, joka tarjoaa välitöntä unohdusta, kytkeytymistä pois päältä: "Came to hear him play / play their minds away."

Kertosäkeessä annetaan ääni houkutukseen langenneille, joiden kuoro toistaa preesensissä kuin hypnotisoituna: "We're all following a strange melody / we're all summoned by a tune. / We're all following the piper / and we dance beneath the moon." Outo, kiehtova melodia on kutsunut väen ja kietonut sen pauloihinsa. Kaikki muu unohtuu, kansa karkeloi kuun alla, soittoniekkaansa sokeana seuraten.

Toisessa säkeistössä ulkopuolinen kertoja kuvailee, kuinka ihmiset odottivat soittajaa "kuin seurakunta pappia", ja kolmannessa säkeistössä tuo pappi saa varsin pahoja piirteitä. Hänen sanotaan antaneen ihmisille unen ja vietelleen kaikki maassa. Hänen silmissään paloi tuli, ja pelko oli hänen aseensa. Viimeistään tässä vaiheessa tarina saa kansansatua synkempiäkin vivahteita. Enää kyse ei ole vain kiittämättömän kansan rankaisemisesta vaan puhtaasta vallan- ja hallinnanhimosta, jolle ei ole muita perusteita kuin se, että pystyy ja haluaa pystyä johtamaan toisia harhaan. 

Kertomus jättää auki, mitä lumotuille lopulta tapahtuu, mutta mikään ei lupaa hyvää. Kun ihailu on muuttunut peloksi, kansalla ei ole enää vaihtoehtoa. On vain annettava pillipiiparin soittaa ja seurattava häntä. Ainakin se turruttaa. "So they let him play / play their minds away. / -- / And we dance beneath the moon for him / and we dance beneath the moon."

The Piper ilmestyi myös Super Trouper -singlen B-puolena loppuvuodesta 1980. Kuvassa vuonna 1999 ilmestynyt cd-reproduction.

Kääntäessä katoaa - Abban parhaat kappaleet osa 7

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

7. Kääntäessä katoaa

Abban sanoituksista vastasi pääasiassa Björn Ulvaeus, sen jälkeen kun manageri Stikkan Anderson 70-luvun puolessa välissä viimeistään keskittyi hiomaan Oy Abba Ab:n bisnesstrategioita tehdäkseen Abbasta Ruotsille Volvoa isomman vientituotteen. Sanoittajana Stikkan oli hankkinut kannuksensa kotimaassa jo 1950-luvulla, jolloin hänen kynästään syntyi nokkelia, humoristisia iskelmäsanoituksia. Kansainvälisillä pelikentillä vitsit saivat väistyä - tai ne kenties joutuivat väistymään jo kielitaidon rajojenkin vuoksi - ja sen sijaan Stikkan koutsasi yhtyettään luottaen "kaikkialla maailmassa tunnettuihin" fraaseihin, niin kuin vaikkapa kuuluisan taistelupaikan nimeen, puhelimen soittoäänen onomatopoeettisesta nimityksestä johdettuun verbiin, italian- ja espanjankielistä levinneisiin huudahduksiin ja jopa kansainväliseen hätäsanomaan. Stikkanin johtoajatus oli, että kertosäkeen catch phrase on ymmärrettävä kielellä kuin kielellä.

No, samaa on yritetty Suomessakin männävuosikymmeninä, kun Eurovision laulukilpailussa piti laulaa kansallisella kielellä, eikä menetelmän toimivuudesta ainakaan kovin aukotonta näyttöä saatu. Sanoittajana Björn Ulvaeus kurottelikin oppi-isäänsä korkeammalle ja kunnianhimoisemmin ja onnistuikin lopulta tuottamaan joitakin varsin sofistikoituneitakin sanoituksia.

Kun Ulvaeusta kuuntelee tänä päivänä, kuulee kyllä, että englannista on hänelle vuosien mittaan tullut luonteva, vivahteikas käyttökieli. Vielä 1970-luvun alussa oli toisin, ja jotkin Abban kappaleet tuntuvat sisältävän jopa suoranaisia käännöskukkasia.

Love Isn't Easy (But It Sure Is Hard Enough) (1973, albumilta Ring, Ring) vaikuttaa olevan varsinainen kääntämisen helmi. Koska en ole sen enempää natiivi englannissa kuin ruotsissakaan, en ihan saa edes kiinni siitä, mikä kappaleen otsikossa on mennyt pieleen. Alitajuntaisesti tekee mieli ajatella se sarkastisena: rakkaus ei ole helppoa, mutta on se ainakin pirun vaikeaa. Toisaalta tällainen tulkinta ei kuitenkaan sovi kappaleen kokonaisuuteen, sillä sen puhetilanteena on pariskunnan, miehen ja naisen, välinen riita, jonka aikana nainen olisi valmis luovuttamaan, eroamaan, mutta mies sanoo: "But if I would have to choose / I wouldn't let you go / just give it some more try / and you will see our love will grow / darling I know / we gotta have patience / our love isn't just a sensation / some of the times it gets rough / love isn't easy / but it sure is hard enough."

Miehen mielestä pitäisi siis yrittää uudelleen, sillä rakkaus on tahtomista, ei ilotulitusta. Mieluummin sitä pinnistelisikin myös tulkitakseen, että fraasilla but it sure is hard enough pyritään viestimään, että vaikka tulee vaikeaa, siitä selvitään. Taustakuorokin jammaa rytmikkäästi, ilman ironiaa: "Sweet, sweet / our love is bittersweet." Oletettavaa ehkä onkin, että Ulvaeus on yrittänyt sanoa jotain sellaista kuin "rakkaus ei ole helppoa, mutta ei se ole liian vaikeaakaan". Rapatessa roiskuu, kääntäessä katoaa.

Polar Music Ab on julkaissut cd:nä Stikkan Andersonin tekstittäjän uran retrospektiivin vuonna 2007.

Modernin naisen mahdottomuudesta - Abban parhaat kappaleet osa 6

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

6. Modernin naisen mahdottomuudesta

Sain jostain - todennäköisesti luettuani vuosikymmenen verran 1970-luvun viikkolehtiä mummoni vintillä eräänä sateisena kesänä - sellaisen käsityksen, että 1970-luvulla aktiivisen, omaehtoisen ja täysivaltaisen naisen merkki oli se, että hän oli ottanut avioeron miehestään. Abban Agnethankin kuvailtiin lehdistössä löytäneen aivan uuden energian sen jälkeen, kun Ulvaeus ja Fältskog olivat lakanneet olemasta aviopari.

Agnethan kohdalla tällainen uusi, riippumaton naiseus ei kuitenkaan kantanut kovin pitkälle, sillä Ulvaeuksen löydettyä uuden kumppanin vain viikko avioliittonsa päättymisen jälkeen ja Abban hukutettua "surusilmäisen" Agnethan siniharmaaseen luomiväriin ja pehmennettyihin kuviin promovideoillaan itkemään milloin minkäkin kadotetun rakkauden perään median kuva Agnethasta jäi pysyvästi hauraaksi, hylätyksi tulleen erakon kuvaksi. Tämä tapahtui aivan 1980-luvun alussa.

Vuonna 1975 Abbakin oli tehnyt oman kannanottonsa uuden itsenäisen naisen kysymykseen. Kappale Hey, Hey Helen (albumilta Abba) antaa ymmärtää, että nimenomaan nainen on ollut erossa aloitteellinen -  "So at last / you're free / it's the way you wanted it to be /" - ja sitten kysyy tältä, minkä hinnan tämä maksaa siitä, että saa olla ajanmukainen nainen: "And the prize / you pay / to become a woman of the today / --."

Alkuun Hey, Hey Helen vain kysyy - Satuttaako se, että lapset itkevät isän perään? Pärjäätkö omillasi? Surettaako aiemman elämän menettäminen? - ja kannustaa: "But you're right / you had to take a second chance / so you fight / to find your freedom." Helenin myös vakuutetaan pärjäävän: "Can you make it alone? / Yes you can."

Lopussa kuitenkin sävy vaihtuu. Helenilta ruvetaan kyselemään, mikä häntä vaivaa ja eikö hän tiedäkään, mitä tekisi. Vakuuttelut omillaan pärjäämisestä lakkaavat. Vaikka kappale ei otakaan selvää kantaa, jää tunne, että Helenille käy kuin Agnethalle: hänen ei anneta kasvaa itselliseksi ihmiseksi, vaan annetaan ymmärtää, että sisimmässään hän kuitenkin katuu ratkaisuaan. Fältskogkin joutui vielä parikymmentä vuotta avioeronsa jälkeen vakuuttelemaan omaelämäkerrassaan, että vaikka lehdistö on maalannut hänet hylättynä ja jätettynä, häntä ei ole koskaan jätetty. Hän on jättänyt.

"Viime aikoina on eronnut Agnetha Fältskog antanut myös rajuja lausuntoja lehdille naisasiasta. Ei pidä pelätä! Maailman seksikkäin takapuoli ei ole liittynyt feministeihin vaan ajaa pelkästään omaa naisasiaansa. Suoraselkäisesti." (!) Jokin suomalainen viikkolehti maaliskuussa 1979. 

Lapsi, nero vai hullu tiedemies? - Abban parhaat kappaleet osa 5

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

5. Lapsi, nero vai hullu tiedemies?

Should I Laugh or Cry (1981) lienee suurelle yleisölle Abban obskuureimpia kappaleita. Se on julkaistu alun perin ainoastaan One of Us -singlen kääntöpuolella, eikä se myöhemminkään ole päässyt kuin lähinnä kai sellaisille fanimarkkinoille suunnatuille kokoomajulkaisuille kuin vuoden 1994 massiiviselle Thank You for the Music -boksille. Kappaleen sisältökin on hämärä: onko laulun hän, jonka tempauksista ei tiedä, pitäisikö niiden itkettää vai naurattaa, puhujan mies vai lapsi, onko hän hullu tiedemies, asperger vai vain rasittava neropatti?

Hän nimittäin seisoo puhujan vuoteen vieressä ja höpöttää, mikä pitkästyttää puhujaa. Hänellä on raidallinen pyjama, jonka lahkeet ovat liian lyhyet. Hänen filosofiansa on mitätöntä, mutta toisaalta puhuja pitää häntä fiksuna. Hän jaksaa aina vain jauhaa samasta aiheesta, hänen katseessaan on hullun ylpeyttä.

Hän seisoo varpaillaan kasvaakseen pituutta - konkreettisestiko? Olisiko hän siis lapsi, vai sittenkin kuitenkin aikuinen, joka metaforisesti pinnistelee varpaillaan ylittääkseen itsensä, sillä kuvailisiko yksikään vanhempi suhdettaan lapseensa "vaarallisen yhdentekeväksi" ja "kylmäksi kuin kivi", oli tämän todellisuudentaju kuinka lapsellisissa sfääreissä tahansa?

Mikä on (kuuma)ilmapallo, jonka puhuja on näkevinään silmissään puolivälissä matkaa Kuuhun? Mihin ikuiseen valheeseen puhuja kokee hänen kääriytyneen? Pitäisikö laulun kuulijan tunnistaa tässä jokin viittaus? 

En pysty kuin puntaroimaan vaihtoehtoja.  Ehkä hän on lapsi, nero, hullu tai autisti. Ehkä lapsen kanssa oleminen väsyttää aikuista. Ehkä suhde mieheen, joka ei sittenkään kasvanut aikuiseksi, on päättymässä. Ehkä raja nerokkuuden ja hulluuden välillä on hyvin, hyvin ohut. Ehkä joskus on lennetty tai lennetään tai haaveiltu lentää kuumailmapallolla Kuuhun. Päätelkää itse: "He stands towering over me besides my bed / losing hus head / tells me / I must take him seriously / Droning on the usual way / he's such a clever guy / -- / / He's dressed / in the striped pyjamas that I bought / trousers too short / gives me / of his small philosphy / carries on the way he does / and me I get so tired / --// High and mighty his banner flies / a fool's pride in his eyes / standing there on his tora to grow in size / All I see is a big balloon / half way up to the Moon / he's wrapped up in a warm and safe cocoon / of an eternal lie / -- / / Strange how / dangerously indifferent I have grown / cold as a stone / no more / pain where there was pain before / --"

One of Us / Should I Laugh or Cry -singlejä. Kuvalevy on Britanniasta.

Että kiinnostaisi kiinnostaa

Pirkko Saision tyylikäs, viiltävä syrjäytymisen kuvaus Betoniyö (1981) on ilmestynyt sinä vuonna kun synnyin. Tällaiseen maailmaan synnyin. Tällaisessa maailmassa elän.

Tuntuu, että mikään ei ole muuttunut.

Paitsi ehkä Helsingin seudun puhekieli, ja sekin vain vähän. Yhä pidetään bileitä. Vanhasta Stadin slangista on jäljellä vähemmän, tilalle on tullut arabiasta ja somalista kähvellettyjä sanoja. Wallah. Mä vannon.

Saisio näyttää, miten lähiöiden yksinhuoltajaäitien toimettomat pojat oikein elävät. Viinanhuuruisesti. Pikkurikollisesti. Ei siinä syyllistetä ketään, vaikka poikien äiti ei ehkä olekaan aivan riittävällä tavalla läsnä tai tukee väärällä tavalla ajelehtivuutta: Anna sille kalja, kun ei se muuten voi olla. Yhteiskunnasta ei ainakaan ole avittajaksi; vanhan polven sosialistikin esitetään aivan yhtä naurettavassa valossa kuin esitettäisiin tänäkin päivänä. Eihän syrjäytymisessä mistään yhteiskunnan rakenteista ole kyse. Sä kato pärjäät, jos sä pärjäät.

Kirjan päähenkilö Simo on jotakuinkin yläkouluikäinen. Keväällä Simo on lakannut käymästä koulua; ei vain jaksanut mennä sinne enää. Kavereista Jusa olisi tärkeä, mutta hänkään ei taida tajuta, kuinka tärkeä. Tärkeys hukkuu jonnekin maskuliinisen uhon ja miehisyyden näyttämisen tarpeen alle. Tyttöjä, viinaa, tupakkaa. Välinpitämättömästi.

Simon isoveli Ilkka on jo sillä lailla vanhempi, että vaikuttaa aikuiselta, työssäkäyvältä, jos olisi töitä. Ilkalla ei ilmeisesti ole, ja jostain hämärästä keikasta on kirjan kuvaaman viikonloppuisen yhden päivän ja yön jälkeen alkamassa kymmenen kuukauden kakku. Ilkkaa kaduttaa vain moka, kiinni jääminen.

Simolle Ilkka on jonkinlaisen idolisoinnin kohde, tai ainakin Simo haluaisi tehdä Ilkan kanssa jotain, mikä muuttaisi maailmaa, rikkoisi tutut kuviot, olisi vapauttavaa, mahtavaa, mutta Ilkka haluaa vain lisää olutta ja jallua. Välillä Simo säälittää häntä. Silti hän humalaspäissään hylkää Simon. Yhteinen ilta jää kesken.

Simo tulee kirjan lyhyiden tapahtumien aikana myös sekä äitinsä että kavereidensa hylkäämäksi. Äiti lähtee juhlimaan, viettämään viikonloppua, tapaamaan miesystäväänsä. Simon hän haluaa jäävän Ilkan kanssa, vahtimaan ettei tämä tee itselleen mitään nyt, kun vankilatuomio on juuri toteutumassa. Simo taas haluaisi lähteä Pusulaan mökille kavereidensa kanssa, ja kun ei lähde, joutuu väkisinkin vähän ulkopuolelle. Jusan ulkopuolelle.

Sille, mitä Simolle käy kesäisen, hikisen kuuman yön aikana, sille, mitä Simo tekee, ei ole mitään selvää selitystä. Ei mieletöntä provosaatiota, ei yksittäistä syytä, jota osoittaa. Julmaa se on. Ja kovaa. Ja väärin, myös Simoa kohtaan. 

Pinnan alta on luettavissa, mikä ehkä olisi voinut estää, estäisi, tällaiset kohtalot. 

Jos välittämistä, pitämistä, kiintymystä ei tarvitsisi kätkeä sisimpään, vaan olisi ok näyttää se, tunnustaa se, olla riippuvainen toisesta ja hänen hyväksynnästään. Ettei hellyyttä tarvitsisi pelätä, niin kuin Simon, siellä missä sitä on tai siellä, missä sitä ei edes ole.

Jos olisi töitä ja tuntisi itsensä mielekkääksi, ettei elämisen tunne syntyisi ainoastaan viinasta. Ettei tarvitsisi turvautua laittomuuksiin. Että olisi jokin mieli käydä koulu loppuun, jos sen jälkeen pääsisi töihin. 

Että ympärillä olisi ihmisiä, joita kiinnostaa. Tai tarkemmin sanottuna: joita ei kiinnosta kätkeä tai kitkeä kiinnostustaan.

Rock ja hyvä elämä - Abban parhaat kappaleet osa 4

4. Rock ja hyvä elämä

Hole in Your Soul (1977, albumilta The Album) on yksi harvoja Abba-vetäisyjä, joka todella rokkaa. Biisi jytää alusta loppuun, Ulvaeus ja Andersson yrittävät kuulostaa Elvikseltä ja väliosassa osoitetaan kaikenlaisille nyyhkyballadeille niiden todellinen paikka: "The songs you sing are too romantic, aha, aha / and when you want the truth / they only spit in your eye / oh yeah, they're only telling you lies / oh yeah there's gotta be rock'n'roll / to fill the hole in your soul."

Myös Hole in Your Soulin live-taltioinnista Lontoon Wembleyltä vuodelta 1979 näkee, kuulee ja tuntee, miten onnelliseksi hyvä rock ihmisen tekee, etenkin kun rokkaa yhteen toisten kanssa. Abba oli nihkeä esiintymään elävänä, ja sen muusikot keulakuvia Anderssonia, Ulvaeusta, Lyngstadia ja etenkin Fältskogia myöten pitivät itseään enemmän ja parempina studiomuusikoina kuin keikkatyöläisinä. Mutta Hole in Your Soulinaikana yhtye on lavalla kuin oikeasti lavalle kuuluisikin.

Fanipostia Rutger Gunnarssonille - Abban parhaat kappaleet osa 3

3. Fanipostia Rutger Gunnarssonille

En tiedä, käsitetäänkö yleisesti, miten paljon enemmän Abbassa oikeastaan olikaan jäseniä kuin ne neljä julkikuvaa, joihin bändi henkilöityy. Suurin osa bändissä työskennelleistä studio- ja keikkamuusikoista oli samoja koko Abban aktiiviuran ajan ja jatkoi ja jatkaa edelleen yhteistyötä Anderssonin ja Ulvaeuksen kanssa myös Abban jälkeen. 

Ironista tai ei, mutta käsittääkseni Ruotsinmaata viime vuosina nimellä The Original Abba Orchestra kiertänyt yhtyekin on nimenomaan Abban entisen taustabändin projekti.

Yhtään väheksymättä Benny Anderssonin upeaa melodian- ja harmonioiden tajua ja sävellystyötä on myönnettävä, että jos olisin taipuvainen kirjoittamaan ihailijakirjeen, se ei lähtisi kellekään neljästä pääjäsenestä. Sen saisi Abban basisti. Nimittäin: Abbassa melkein kaikkein parasta on se, miten basso kulkee (ja nimenomaan kulkee) tanakkana ja itsevarmana ja kannattelee koko kappaletta niin, että jos bassostemman ottaisi pois, jäljelle ei jäisi juuri mitään. Basisti ja sovittaja Rutger Gunnarsson onkin Abban erinomaisen taustabändin kiistaton tähti. 

Näin 1990-luvun puolivälissä tv-dokumentin, jossa vaatimattoman oloinen Gunnarsson kertoo rauhallisesti urastaan: ei, hänelle ei makseta Abban tuotannosta royalteja, koska melodia- ja sointukulut eivät ole hänen kynästään, ja jos hän onkin sovittanut studiossa bassolleen tajuntaa laajentavan hyvän stemman, se on vain ollut osa hänen kuukausipalkattua työtään Polar-levy-yhtiön studiomuusikkona.

Mutta kun Gunnarsson sitten itseään korostamatta alkaa soittaa bassolla Abban ainoan Yhdysvaltain listaykkösen ja suurimman hitin bassokuviota, sävelkorvaton puolikuurokin tajuaa välittömästi, että koko kappale on tässä, yhdessä bassokulussa. 

Erinomaisen etualainen ja tärkeä basso on myös esimerkiksi kappaleessa My Mama Said (1974, albumilta Waterloo). 

Kappaleen teini-ikäinen protagonisti on ahdistuneen alistunut äitinsä tiukan käskyvallan alle ja tilittää elämäänsä: "Tried to sneak out without saying / with my loudest record playing / oh, my mama said / look at this, you haven't done your bed / my mama said / that's a thing that you should do instead." Puhuja onnistuu kuitenkin välillä livahtamaan ulos ystävänsä kanssa, mutta aamulla on vastassa sama vanha virsi: "In the morning she said listen / oh I felt like in a prison."

Kappaleen koko äänimaailma on jollain tapaa tukkoinen ja tiukka kuin paralleelina puhujan kokemuksille. Ainoastaan basso kulkee vapaammin ja potkii kuin irti pääsemäisillään, synonyyminä kertosäkeen toivomukselle "how I wanna live my life, la la la la la life". Ja sitä kuljettaa taitava, sitoutunut, ihana Rutger Gunnarsson.

Abba-koneisto muistaakseni Apu-lehden grafiikassa noin vuodelta 1977. 

Big in Japan - Abban parhaat kappaleet, osa 2

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman tyylikauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

2. Big in Japan

Rock'n'roll Band (1973, albumilta Ring Ring) kannattaa itse asiassa kuunnella Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen ennen Abbaa julkaistun levyn Lycka (1970) cd-version (2006) bonusraidalta. Se on ensinnäkin nimittäin levytetty Abballe täysin poikkeuksellisesti tyystin ilman Agnetha Fältskogia ja Anni-Frid Lyngstadia. Ja koska Ring Ring -albumilla muutama vuosi myöhemmin julkaistu versio on Abballe konventionaalisempi naistaustoineen, voi näitä perä perää kuuntelemalla etsiskellä sen maagisen Abba-soundin alkulähdettä, jonka yleisesti koetaan syntyvän juuri Fältskogin ja Lyngstadin äänten keskeisen harmonian tuloksena. 

Vuonna 1972 Bennyllä ja Björnillä oli vientiä Japanissa. Kansainvälinen läpimurto odotutti itseään kuitenkin vielä muutaman vuoden. Ulvaeus ja Andersson olivat löytäneet toisensa jo 1960-luvun puolivälissä ja tekivät jo 70-luvun alussa jo rutinoituneesti yhteistyötä niin sävellys- kuin keikkailutyössään. Ulvaeuksen mukaan kesti kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin he oivalsivat, että niin ikään musiikkialalla työskentelevät tyttöystävätkin voisi ottaa mukaan töihin.

Toisekseen Anderssonin ja Ulvaeuksen versiossa on aivan päheät kertosäettä edeltävät välikkeet. Kuusikymmentäluvun soundimaailmaan vahvasti nojaava kappale kuulostaa nykykuulijan korvaan haikeansuloisen nostalgiselta, ja sen sanoitus kuvaa surumielisen tytön houkuttelua tanssilattialle: "Let's go girl / it's a beautiful place this world / come on baby, let's dance / to the rock'n'roll band." Mutta ne välikkeet! Ulvaeus melkein huudahtaa kertosäettä edeltävässä nostatuksessa:"Rock'n'roll music makes me dizzy!" Oi, mennyt, viaton aika!

Ei yhtään Mamma Miaa, Waterloota tai SOS:ää (eikä voittaja vie kaikkea) - Abban parhaat kappaleet (osa 1)

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman tyylikauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

1. Ei kahta ilman kolmatta

Two for the Prize of One (1981 levyltä The Visitors) on harmonisesti yksi Abban parhaita. Benny Anderssonin piano, Björn Ulvaeuksen lead vocal ja Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin stemma soivat yhteen, peilaavat toisiaan, kuulostavat kauniilta. Kappale on yksi Abban viimeisimpiä, ja ehkä siinä, kuten muissakin viimeiseksi jääneen LP:n kappaleissa, on jotakin alavireistä, melankolista tunnetta siitä, miten hauskanpito on tulossa loppuunsa. Kappaleen tarinassa on kuitenkin niin hykerryttävä koukku, että jälkimaku ei ole karvas.

Two for the Prize of One kertoo sääliä hrättävän, surkuhupaisan tarinan metroaseman siivoojasta, joka etsii elämäänsä rakkautta senssipalstoilta. Miehen huomion kiinnittää ilmoitus, joka lupaa kaksi tyttöä yhden hinnalla: "If you dream / of the girl for you / then call us and get two / for the prize of one. / We're the answer / if you feel blue --." 

Mies soittaa ilmoituksen numeroon. Vastaajan ääni on "husky / and it sounded quite exciting", ja mies on hämmästynyt osuttuaan vihdoinkin kultasuoneen. Nainen jopa empimättä suostuu miehen ehdottamaan tapaamiseen "the three of us in my flat". Tapaamisehdotusta seuraavan kertosäkeen jälkeen tarinan kerrontavuoro siirretään ilmoituksen naiselle. Hänellä on vain yksi, mutta sitäkin kohtalokkaampi repliikki:  "I know we must be perfect each other / and if you doubt it you'll be certain when / you meet my mother." (!)

Voisiko ironia enää enempää viiltää?

 Amerikkalainen tv-juontaja Dick Cavett matkusti 1981 Ruotsiin haastatellakseen Abbaa. Ohjelmassa Dick Cavett Meets Abba yhtye esiintyi viimeisiä kertoja livenä.

"Hei oon ollu itse kirjoittamassa Kalevalan uudelleen runomittaa kohentaen!" Tilapäi(vity)srunoutta

(Tähän leikkiin tarvitaan satunnaisgeneraattori, joka suoltaa Facebook-päivityksistä kirjoittajalleen näennäisen tyypillisiä mutta samalla sekopäisen absurdeja statuksia. Pienellä karsimisella ja järjestämisellä päivityksistä muodostuu mainiota dadaistista runoutta.)


Alicia in September 2013 after being put to special measures post-Ofsted inspection in January 2013:

Hei oon ollu itse kirjoittamassa Kalevalan uudelleen runomittaa kohentaen!

Olin seitsemäntoistavuotias, syntymäpäivälahjaksi ostin sen. Ajoitus oli koordinoitu ÄOL:n foorumin kanssa. Sen runoa tulkittiin niin, että sallittiin uudet symboliset laskimet. Lisäksi kotirouvan arkeen on merkitty sijamuodoksi sekä allatiivi että ablatiivi. Taivutusmuotojen kirjo oli tällainen jo viime vuosituhannella, mutta sen jättämä muistijälki oli hauskaa.

Kyseessä ei liikaa ajattelua vaadita, että kotimaisen kirjallisuuden maisteriksi valmistunut henkilö tai oikeastaan tokaa kertaa, jos on vuoden ainoa kerta, jolloin miehensä loihe lausumahan: "Sä oot itse SKS:n jäsen, joka ei _koskaan_ kiipeä itsenäisesti."

Mä en tiedä; poliisin sivuilla nimittäin sanottiin, että puolen Torpparinmäen kierros on sata vuotta, kun metriikan tunneilla pitää yrittää sinnikkäästi säilyttää illuusion kaupungissa asumisesta.

Luin Kalevalan, mutta en pidä HSL:n uutta pölynimuria, whom we lovingly call it. Right.

"You get paid?" kysyivät opetuslapset the way old friends do not disturb proseminaarityö in progress. Ehkä se voisi olla enemmän kuin opiskeluvuosia, koska opetusura opinahjossa alkoi lukea nimenomaan hitaasti nuljahtelevan kerronnan vuoksi.

Keskustelin opiskelijoideni kanssa siitä, miltä tuntuu olla ongelma. Sen kuulemma pitäisi lievittää kaikesta tavoitteellisuudesta syntyvää tuskaa.

Oikomistoimisto Kivimäen palveluksia tarvitaan aina, kun jokin tällainen kirja tarttui eilen mukaan Akateemisesta mun non fiction -teokseen, joka naukui - ja soitannan jäljiltä se on tehtävä ylevällä kielellä - vähän laajentaa tajuntaa tälläkin saralla taas tovin pidempään, kun projektin ensimmäinen vaihe on nyt valmis.

Mutta ohjelmoija on kuitenkin haparoinut sen verran, että robotin sanavarastosta on yhteensä vaan täydestä sydämestä Oi. Mutta joo, ensimmäisen kerran se aukesi melko valmiina tekstinä.

Rehtorini kommentista päätellen mitä ilmeisin, Elias Lönnrotin Kalevala tietenkin, kertoo seitsemästä veljeksestä, jotka tekevät käännöksen vapaaehtoisesti. Oli muuten numerokin, 1, eli tavujen yhdistyminen, jolloin voisi olla enemmän mahkuja. Itse tosin pelkäänpä, että Mikael Agricola kirjoitti teoksen Seitsemän veljestä, joka ei tunnu mahdottomalta ymmärtää, vaikka kieli onkin meidän työkaverilla Frankfurtissa.

Ei terve sielu töitä tehdessään joudu kysymään Googlelta, mikä Uskollisessa äänentoistossa tekee työtä vain. Töistä kotiin kasautuu aivan Pulitzer-tason lauseita: Lukevien kissojen perheet antavat kissojensa liikuskella ihan itsenäisesti ympäriinsä.

Ja tänä iltana Tapiolassa WeeGeeTalossa niin väsynyt, ettei pysty pitämään mahdollisena planeettaa, jossa on tällainen kopion kopio. Ja monistekasojen päällä kolme hyvännäköistä kulttuurielitismiä.

"Hei oon ollu kirjoittamassa Kalevalan uudelleen runomittaa kohentaen." :D

Locka dina tankar att dikta (Elämäni runot osa 4)

Ensi viikolla vietettävän, Helsingin Sanomien organiseeraaman tavallista näyttävämmän, Ruotsalaisuuden päivän juhlan kunniaksi on aika kirjoittaa ruotsista ja sen opiskelusta, ja ennen kaikkea Tomas Ledinistä.

Kirjailija Juha Itkonen kirjoitti Helsingin Sanomissa (25.8.2013) näin: "Koulun ruotsin tunnilla olimme kuunnelleet kelanauhalta Tomas Ledinin Sommaren är kortin, joka on edelleen mielestäni hirvittävä kappale. 'Sommaren är kort / det mesta regnar bort.' Vad fan? Osasin ruotsista vasta alkeet, mutta olin varma, että olisin itsekin riimitellyt paremmin."

En voisi olla enempää toista mieltä Itkosen kanssa (vaikka rehellisyyden vuoksi: onhan Sommaren är kort kamala renkutus); en olisi todellakaan itse riimitellyt yhtään Lediniä paremmin.

Eikä tarvinnutkaan, sillä parempaa ruotsin opettajaa kuin Tomas Ledin saa hakea.

Ledinin sijaan Itkonen kertoo vaikuttuneensa Eva Dahlgrenista, jonka musiikkia ei koulun ruotsin tunneilla ollut soitettu (eikä muuten soitettu minunkaan koulussani, ja kun Dahlgren meni joskus 1990-luvun puolivälissä naimisiin, ruotsin opettaja epäili naimakaupan jollain tapaa vaikuttavan laulajan suosioon negatiivisesti - oi aikoja, oi tapoja vaan). Minäkin pidin Dahlgrenista, ehkä enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta siinä missä Dahlgren itsekin analysoi omia kappaleitaan vuonna 1999 julkaisemassaan varsin autobiografisessa tekstissään Lai lai, että "hon var naiv, ibland helt i det blå / och vissa sånger blev omöjliga att förstå", Tomas Ledinin naiivius näkyykin maailmankaikkeuden ymmärrettävimpänä lyriikkana, josta seitsemännen luokan B-ruotsiaan minimioppituntimäärällä tapaileva koululainen saa heti kiinni.

Olin tietysti jonkinlaista vielä tuolloin yläkoulussa diagnosoimatonta vadelmavenepakolaisuuttani jo valmiiksi äärimmäisen motivoitunut ruotsin opiskelija, mutta motivaatio vain kasvoi siinä Lediniä kuunnellessani. Yksinkertaiset ja kivettyneet kielikuvat ("Här kommer jag / -- / med en sugande, otålig feeling / på vingar av stål") ja selkeät rinnastukset ("Kärleken är som en studsande boll") avautuivat vaivatta ja kannustivat oppimaan lisää. Käytin Lediniä oppitunneilla opitun kertaamisessa sumeilematta hyväkseni ja hoilasin kasettisoittimen mukana täysin palkein: "Det finns inget finare än kärleken / ingen vind är starkare än / kärleken, kärleken. / Det finns inget skönare än kärleken / ingen vin smakar bättre än / kärleken, kärleken. // När det händer, / när det tänder till / då blir luften klarare, / träden grönare /", ja jos piti komparaation lisäksi oppia superlatiivikin, saattoi perään luikautttaa vielä naisia ylistävän Svenska flickor, joista "dom vackraste växte upp i Falsterbo Skanör / sen vandra' dom norr ut in i vikingarnas land / och ligger nu och solar / på varenda sommarstrand".

Ja vaikka naisista lähinnä miehen silmänilona kirjoittaminen kohottaakin kulmiani tänään, en kyllä osannut silloin neljä-, viisitoistavuotiaana Ledinin tekstejä näin perin juurin naiiveina edes pitää. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin tietysti vähän hämmästyttää ja huvittaa, että yläastelainen mieleni mukautui niin vähin tuskin Ledinin keski-ikäiseen ja keskiluokkaiseen maailmaan (jollaista en mielestäni silloin enkä koskaan myöhemminkään ole tavoitellut tai erityisesti arvossa pitänyt), jossa lähetetään ulkomaanmatkalta "ett vykort med palmer på" tai jossa viedään pitkäaikainen kumppani ulos ja "vi ska skåla för livet / för alla barnen / för dom som vi har gjort" tai jossa puhuja vakuuttaa olevansa luottamuksen arvoinen vetoamalla "jag vet vad jag gör / jag är inte bankdirektör". Ja vaikka riimi onkin jälleen kömpelö ja kenen tahansa seiskaluokkalaisen kyvyillä ylitettävissä, niin väkisinkin sitä jotenkin huomaa myhäilevänsä rinnastuksen 1990-lukuisuudelle - ilmeisesti ruotsalaisetkaan pankinjohtajat eivät tuolloin aina olleet niin tilanteen tasalla.

Yläasteella olin näemmä myös ikääntynyt riittävästi siihenkin, että pystyin samaistumaan Ledinin lapsuusnostalgiaan ja menetettyjen rakastettujen kaipuuseen. Pidin koskettavana jopa jotain keski-ikäisen liike-elämän orvanpyörään kyllästyneen miehen automatkaa lapsuutensa rauhallisempiin maisemiin, kuten kappaleessa Släpp hästarna fria: "Snart går jag på min barndoms mark / där min farfar var min hjälte. / Jag var indian och han / han var hästarna som sprang." Ehkä runollisinta, mitä kuunaan olin lukenut, oli jollekin entiselle toisen kautta osoitettu viesti: "Många månar har speglat sej i vattnen / men om nu vägarna för dej dit / lova mej / hälsa från en vän ifrån längesen / -- / säg att fåglarna flyger högre i år." Niin, ja yhä vieläkin pidän hirmuromanttisena sellaista rakkauden kuvaa, joka syntyy, kun tekstin puhuja ensin vertaa itseään kerta kaikkiaan maailman jokapäiväisimpiin asioihin ("Är jag bilen som du åker i / Är jag vattnet när du duschar din kropp / Är jag tequilan som berusar dej / Är jag klippan som du lutar dej mot") ja sitten kysyy suoraan ja selittelemättä "Är du min kvinna?" Ugh! Luolamiestason lyriikka riittää kaltaiselleni proosalliselle ihmiselle enemmän kuin hyvin.

Mutta vaikka itse Lediniä arvostankin, se ei poista sitä tosi seikkaa, että muutkin kuin Itkonen ovat kummastelleet mitäänsanomattomana pitämänsä Ledinin suurta kansansuosiota.

Päiväkirjaan liimatussa Nyt-liitteen levyarviossa vuodelta 1996 Ledinin todetaan olevan "todellisen musiikinystävän valinta", jos kaikki oikeasti mielenkiintoinen musiikki yhtäkkiä katoaisi maailmasta.

Esimerkiksi Damernas värld -lehdessä marraskuussa 1996 ilmestyneessä Ledinin laajassa haastattelussa
toimittaja yrittää ymmärtää tyypillistä lagomia lediniyttä, joka sanoo toisille niin paljon ja hänelle ei mitään, ja saa Ledinin lopulta myöntämään, että tämä on itsekin kipuillut sisäisen sävelensä arkipäiväisyyden ja rockuskottavuutensa puutteen kanssa. "Jo men nu har jag faktiskt accepterat att jag låter så här. Att det är jag --. Att det finns ett slags sång som vibrerar i en." Pyydettäessä Ledin myös analysoi, että hänen musiikkinsa on valoisaa ja positiivista: "Att man känner att det finns hopp om livet när man lyssnar."

Arkipäivän ruotsin taitojen lisäksi Tomas Ledin opettikin minulle paljon sellaista valoisuutta ja positiivisuutta, joiden varassa aivan perusarki näyttäytyy ihmisen parhaana saavutuksena. "Men det här är inte fel / Här mår jag faktiskt ganska bra. / Det är inte alls dumt / Här är vi lyckliga du och jag. / Visst är det så / när vi nu kommit att förstå / att livet vi söker finns här / under resans gång." Minua Ledinin lyriikka puhutteli, minusta oli värisyttävää, kun se kirjoitti "Känn själen / suga i sig all lyrik / lockar dina tankar att dikta / lyssna till sommarnattens sång." Ja minä kuuntelin, ja runoilin, ja no, minusta tuli kirjallisuuden opettaja ja Itkosesta kirjailija, mihin onkin varmasti hyvä lopettaa. Ruotsin opetukseen Ledin on kuitenkin kelpo materiaalia, vaikka se sitten houkuttelisikin ajatukset runoilemaan.

Ainakin puolet (Maija Vilkkumaan esikoisromaanin puntarointia)

Maija Vilkkumaan esikoisromaani Nainen katolla (2013) on luettu kahdessakymmenessäkolmessa tunnissa sen hankkimisesta. Jotain vetävää siinä siis on, koska vetämättömät kirjat jäävät minulta armotta kesken. 

Lukukokemuksena Nainen katolla on kuitenkin jossain määrin häiritsevästi ahdistava, ja kaipaamani katharsis jää kokematta, vaikka satiiriseksi luonnehdittu teos onnistuukin paikoin - jos ei nyt aivan huutonaurattamaan niin kuitenkin synnyttämään vähintäänkin huvittunutta hymähtelyä.

Mitä tauolla olevan laulaja-lauluntekijän esikoisromaanista sitten sanoisi? Ainakin se on hyvin tunnistettava; sen maailmat ovat niin tätä päivää (suomalaisessa kirjallisuudessa raivostuttavan puhkikulutettua moniäänisyyttä myöten) ja tämän päivän melkein ja varhaiskeski-ikäisten nuoruutta, että hupia riittää tuttujen yksityiskohtien bongailusta: aika ennen ja jälkeen Internetin, 90-luvun Oasis, Cobainin itsemurha ja tyttöbändit, gonzojournalismi, juorujournalismi, tosi-tv,  Hommafoorumille kirjoittavat elämänhallintataitoihinsa pettyneet periaatteessa ihan tavalliset miehet, peliteollisuuden voittokulku, suuryritysten nurjat puolet, väsyneet kotiäidit, oman elämänsä itsepintainen glamourittaminen tai siitä yhtä itsepintaisesti kieltäytyminen, viihdyttäjätytöille tekstaavat johtajat, itsensä henkistäminen joogaamalla tai juomalla, 80-luvun kuvaston (tetramehut! c-kasetit! Metallica!) nostalgisointi ja niin edelleen.

Tunnistan myös Vilkkumaan tavan kielentää maailmaa: joku on yhtä säälittävä kuin Se ei olekaan niin -kappaleen (2005) ovella seisova lapsi, ja siivoamaton koti hävettää. Jään miettimään, viittaako Vilkkumaa tahallaan itseensä (yksi henkilöhahmoista, saksalainen Hans, muuten puhuu koomisesti suomea siteeraamalla suomalaista pop- ja iskelmälyriikkaa, mutta ei nyt tokikaan tule lainanneeksi Vilkkumaata) vai onko kyse mieltymyksestä tiettyihin sanoihin ja vertauskuviin. Kiehtova piirre joka tapauksessa.

Biografisesti suuntautunut kirjallisuudentutkija voisi muuten myös saada kirjasta irti kiinnostavia yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Esimerkiksi olen aivan varma, että olen lukenut Vilkkumaan useasti kertovan jostain nuoruuden ajattelemattomassa uhmassa tapahtuneesta Pelastusarmeijan joulupakettien potkimisesta kerskakulutusyhteiskunnan kritiikkinä, mitä aikuinen Vilkkumaa on myöhemmin pitänyt hävettävänä - Naisessa katolla vastaava tapahtuma on yhden keskushenkilön, Siljan, nuoruudessaan itsenäisyyspäivänä pitämä palopuhe, jossa hän pyrkii tuomaan esille sen, mikä jossain runebergiläisessä isänmaalleen uhrautumisessa on lähtökohtaisesti pielessä, mutta josta tietenkin sotien jälkeisessä (juu, yhä edelleen) Suomessa tietenkin helposti pahoitetaan mieliä ja jota Silja itse muistaa myöhemmin vain syvästi häveten,vaikka kaikessahan on aina puolensa ja niin edelleen.

Vaikka en aivan kaikin puolin vakuutu Vilkkumaasta proosakirjailijana, Nainen katolla on kuitenkin jollain tapaa varsin lupaava esikoinen. Se nimittäin tuo monine kertojineen, heidän vain paikoin risteävine tarinoineen ja useine aikatasoineen mieleen Jennifer Eganin Pulitzer-palkitun romaanin A visit from the Goon Squad (2010, suom. Aika suuri hämäys, 2012) ja ehkä osittain kirjoituskurssille sijoittuvan juonen osan ja siitä syntyvän omasta elämästään fiktion tekemisen tematiikan vuoksi myös Eganin aiemman The Keep -romaanin (2006, suom. Sydäntorni, 2013). Vilkkumaa ei ehkä aivan kaikin paikoin vielä yllä Eganin nerokkuuden tasolle todellisuuden vinkeässä vääristelyssään, mutta ei hän myöskään jää siitä kovin kauas. Jos saisin toivoa, toivoisin Naiseen katolla  vielä vähän enemmän valoa, vaikka se ehkä sitten söisikin siitä satiirisuudesta ainakin puolet.