Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.
10. Funky Abba
Kun on 20 vuotta harrastanut intohimoisesti yhtyettä, jonka suurimmat hitit -kokoelma on Suomen kaikkien aikojen toiseksi tai eniten myydyin pitkäsoittolevy ja jonka tunnetuimmat kappaleet näin ollen soivat Yleisradiossa ja tanssilattioilla riittävän tiuhaan, on varmaankin luonnollista, että oma kiinnostus yhtyeen tunnetuimpia levytyksiä kohtaan alkaa hiipua tai jopa lakkaa kokonaan. Oma Abban parhaat -listani onkin yhtäkkiä aivan päinvastainen kuin kriitikoiden, ja lievää huvittuneisuutta tuntien alan tajuta, että tässäkin blogissa tyrkytän parhaina kappaleina lähes järjestäen niitä, joita muut - jopa yhtye itse - pitävät heikoimpina, usein epäonnistuneina yrityksinä tavoittaa jotain, johon taidot tai luontaiset kyvyt eivät sitten riittäneetkään.
Yksi tällainen yleisesti epäonnistuneeksi yritykseksi tuomittu kipale on funkahtava Man in the Middle (1975, albumilta Abba), jonka teksti käsittelee limusiininsa keskipenkillä jalat tukevasti harallaan istuvan keski-ikäisen teollisuuspampun ("hard as a hammer / not the kind of boss you double-cross") niljakasta elämää, jossa "he just left his lunch with a belly full of lobster and caviar / he can choose the wine from a vintage year / he will drink champagne in his limousine / while the rest of us drink a beer".
Musiikkitoimittaja John Toblerin (Abba Gold the Complete Story 1993: 44) mukaan joku aikalaiskriitikko kuvaili tekstiä "katastrofaaliseksi yritykseksi herättää sosiaalista tietoisuutta". Minusta katastrofi on kaukana; teksti onnistuu kutkuttavan vähäeleisesti kuvaamaan luokkaeroja ja sitä, kenellä oikeasti pyyhkii hyvin. Pamppu juo samppakaljansa yksin limusiininsa takapenkillä, kun me muut juodaan porukalla kaljaa. Pampulla on kyllä rahaa, mutta ei ystäviä, niin kuin meillä. Viimeisessä säkeistössä ajatus eksplikoidaan pampun ainoaksi virheeksi: "--even though his got all the servants and the mansion beside a lake / and the money too, all that he can spend / he can buy the most, nearly anything, but he can't buy an honest friend."
Sanoituksessa sohaistaan myös tyttöjä, jotka suostuvat pitämään pampun sänkyä lämpimänä vain, koska tämä maksaa, mutta tämän ilmiön kritiikki jää kyllä kieltämättä laimeaksi ja vilahtaa esiin ehkä ainoastaan kertosäkeen kohdassa, jossa väitetään, ettei pamppua omatunto paina, vaikka hänen puuhansa olisivat kuinka likaiset tahansa: "--with the pretty blonde - he is fifty, and the girl's only seventeen - / but she doesn't care and she never will / if he's ninety-five she don't give a damn / just as long as he pays the bill. /--/ cause he's the man in the middle / never second fiddle / he's never botherd by his conscience / deals with devil cause he wants to be man in the middle."
Mutta tekstipä ei olekaan ainoa, mistä Man in the Middlea on kritisoitu. Toblerin mukaan kappale ei kuulosta Abbalta - mikä on tietysti siinä mielessä totta, että se ei ole prototyyppisintä Abbaa, sillä sooloa laulaa Ulvaeus, ei Lyngstad tai Fältskog, ja sovituksessa on haettu perinteisen schlagerpopin sijaan funkia. Minusta se kuulostaa hyvältä, mutta mikäpä minä olen sanomaan, kun koko funk on minulle melko tuntematon laji ja musiikillinen ekspertiisini liki olematon. Carl Magnus Palmin kirjoittaman Abba the Complete Recording Sessions (1994: 51) mukaan itse Benny Andersson on sanonut Man in the Middlesta, että se on "a failed Stevie Wonder try-to-be" ja että kappaleessa ei ole funkia nimeksikään.
On minunkin myönnettävä, että Man in the Middlen genre ei vaikuttanut aluksi itsestäänselvältä, vaan sen määrittämiseksi piti vähän kuunnella pasunisti Nils Landgrenin Funky Abba -levyä (2004), joka pitää sisällään funk-versioita Abban tunnetuimmista hiteistä, ja vertailla niitä Man in the Middleen. Landgren funkkaa tykimmin, mutta edelleenkin pidän Man in the Middleä sinnikkäästi onnistuneempana funkina kuin Benny. Eikä se missään nimessä ole mielestäni likimainkaan Abba-LP:n "svagaste spår", niin kuin Carl Magnus Palm kirjoittaa kirjassaan Abba the Story - berättelsen om supergruppen (2008: 171), mutta toisaalta: kun on 20 vuotta intohimoisesti digannut yhtä yhtyettä, ei ole mitenkään outoa, että tanssijalkaa kiinnostaa vipattaa vähän toisille kappaleille kuin yleensä.
Nils Landgrenin funkahtavasta Abbasta esimerkkinä kannattaa kuunnella mainio versiointi Summer Night Citystä täältä http://youtu.be/QfDU3zOCTas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti