Kirjan keskushenkilö on vaatimattomissa, köyhissä maalaisoloissa elänyt viisikymppinen Mary Swann, joka kuin kohtalon ivaa on tullut miehensä murhaamaksi juuri samana päivänä, kun hän on uskaltautunut viemään pienkustantajalle elämäntyönsä, sinisellä mustekynällä tiheään paperiarkeille raapustetut runonsa. Äkillisen kuolemansa vuoksi Swann ei kuitenkaan saa koskaan tietää, että koska kustantajan rouva kääräisi erehdyksessä päivälliskala-aterian perkeet Swannin runoihin, hänen ainoaksi jääneen kokoelmansa runot ovatkin itse asiassa kustantajan ja hänen vaimonsa yömyöhällä liottuneista mustetahroista rekonstruoimia: "Viimeinen, pahimmin tuhoutunut runo alkoi: 'Veri lausuu nimeni.' Vai oliko se 'Veri paisuu nimessäni?' Toisen säkeen saattoi lukea kahdellakin tapaa: 'Sakoin häpäisee päiväni', tai 'Rakoin häpäisee päiväni.' He päättivät, että oikea muoto oli rakoin. Kolmas säe: 'Sen vähän mitä on se ottaa' olisi yhtä hyvin voinut olla 'Sen vähän mitä on se sottaa', mutta he kirjoittivat ottaa, koska - vaikka eivät sanoneet sitä ääneen - kuulostihan se paremmalta."
Rekunstruoinnista ei toki tiedä kukaan mukaan, ja pienlevikkisinä Swannin runot pian unhoittuvatkin.
Viitisentoista vuotta kuolemastaan Swann kuitenkin nousee akateemisen tutkimuksen keskiöön, kun feministinen nuori tutkija Sarah Maloney tulkitsee Swannin yksinkertaisia, selkeitä, arkikokemusta kirjaimellisesti kuvaavia runoja eräässä artikkelissaan tähän tapaan: "Swann on käänteisen kuvan mestari. Ajatellaan esimerkiksi 'Syreeneitä', hänen ensimmäistä julkaistua runoaan. Se on olevinaan yksinkertainen, passiivinen kuvaus kukkivasta puusta, mutta oikein tulkittuna se on pureva kommentti juuriltaan irrottetusta naisesta, ehkä liikuttavimpia, mitä olen ikinä lukenut." Myös moni muu liikuttuu, ja pian Swannin tuotannossa ollaan näkevinään yhtä jos toista, vaikka vaikeaa näkeminen onkin, kun pitää katsoa niin tarkasti ja syvälle.
Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa herkullisesti akateemiseen Swann-symposiumiin valmistautuvien kirjallisuudentutkijoiden ja elämäkerturin palavaa suurten oivallusten odotusta. Ja pettymystä, kun mitään ihmeellistä ei sitten löydykään.
Hersyvää - joskin ehkä vähän myös sääliä herättävää - on myös Swannin kotipaikkakunnan pienen kirjaston osa-aikaisen hoitajan, Rose Hindmarchin, kuvaus. Tohkeissaan siitä, että oman kylän runoilijaa kutsutaan "Kanadan Emily Dickinsoniksi" Rose tempautuu hänkin huijaukseen: ensin hän tulee sanoneeksi olleensa Swannin hyvä ystävä (siis hyvän päivän tuttu) ja pian hän on jo perustanut kotiseutumuseoon Swannin huoneen, jonne hän ei pettymyksekseen saa haalittua aitoja Swannin tavaroita - niitä kun on niin vähän, ja sekin vähä kammottavan huonokuntoista roskaa - joten hän joutuu sisustamaan museo-osastonsa omilla ja kirpputoreilta hankkimallaan samankaltaisilla tavaroilla. Hän jättää kuitenkin missään mainitsematta, että museonähtävyydet eivät ole aitoja. Runojen ja Swannin tutkijoiden - ja jo kustantajan! - kirjalliset väärennökset peilautuvat mehukkaasti Rosen konkreettisissa toimissa.
Itse runoilijasta Kaiken keskellä Mary Swann ei kerro juuri mitään. Rivien välistä hänestä piirtyy kuva naiivina, kouluttamattomana, jopa vähän hölmönä, ja tätä kuvaa akateemisen maailman on hyvin vaikea sulattaa. Tutkijat pimittävät materiaalia toisiltaan ja lupaavat kerta toisensa jälkeen palata pian asiaan uusien löydöstensä pohjalta. Tosi asiassa kukin istuu kammiossaan ja tuskailee, miten tolkullisesti esittäisi tavallisen maalaisämmän kirjoitukset. "Pavut itävät." "Rahat vähissä." Siis kirjoittaako: "Swann oli toisaalta lujasti sidoksissa arkiseen maailmaan ja toisaalta..." Mutta mitä toisaalta, jos mitään toisaalta ei olekaan? Tai mistä elämäkerturi löytäisi perusteluja sille, että Swann sai vaikutteita Jane Austenilta tai T.S. Eliotilta, jos näiden teoksia ei ole edes saatavana runoilijan kotipaikkakunnan kirjastosta eikä runoilija todistettavasti koskaan matkustanut mihinkään? Runoilijan tytärkin muistaa vain Hanhiemon runolippaan.
Kutkuttavasti Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa myös yliopistoissaan todellisuudesta vieraantuneiden tutkijoiden ja maaseudun konkreettisen elämän kohtaamista. Kun Swann elämäkertaa kokoon vähistä aineksista puurtava maankuulu elämäkertakirjailija Morton Jimroy tarjoaa Roselle käsitystään Swannin runosta "Veri lausuu nimeni" viittauksena "pyhän ehtoollisen sakramenttiin" ja "alkuvoimaisen veren liiton" ja "Jumalan syömisen" kuvauksena, Rose kiemurtelee häpeästä, mutta ei pysty lausumaan ääneen sanaa kuukautiset: Swannhan vain kuvaa hyvin konkreettisesti jokaisen naisen joka kuu toistuvaa vaivaa.
Ja mitä enemmän lukijalle pudotetaan vihjeitä Swannin runojen alkukantaisuudesta, sitä enemmän lukija alkaa uskoa niiden olleen hyvin simppeleitä, hyvin kouriintuntuvia, hyvin arkisia. On vain tutkijat, joiden tätä on mahdoton nähdä ja sovittaa osaksi omaa Swann-kuvaansa. Niinpä esimerkiksi Sarah Maloney päätyy epätoivoissaan jopa hävittämään osan kokoamastaan aineistosta, esimerkiksi järkyttävän riimisanakirjan, jottei se edes tulisi toisten Swann-entusiastien tietoon eikä sen naivistisuutta tarvitsisi julkisesti ruotia.
Lopulta kaikille taitaakin olla vain helpotus, kun huomataan, että kaikki Swannin pienestä tuotannosta jäljellä olevat painokset ja käsikirjoitukset on varastettu. Yhtään Swannia ei siis ole enää olemassa (oliko alun alkaenkaan, saattaa lukija kysyä). Kirjan loppukohtauksessa on kuitenkin jotain lähes maagista yhteisymmärrystä, kun talviseen Torontoon kokoontunut, ensin tulkinnoista raivoisasti riidellyt, Swann-symposiumi ryhtyy yhdessä tuumin kirjoittamaan ulkomuistista uudestaan Swannin tuotantoa. "Valheellisuuden viehätys ei ole todellisuuden vääristämisessä vaan siinä, että se luo todellisuuden uudestaan", toteaa kirjan kertojakin.
Kirjana Kaiken keskellä Mary Swann on sievä ja hupaisa, ainakin kirjallisuudentutkimusta ja yliopistomaailmaa ja niiden kirjallisen kuvaamisen traditioita tuntevan mielestä. Sen rakenne on kiinnostava: keskushenkilö Swann jätetään tarkoituksella etäiseksi ja hämäräksi ja seurataan sen sijaan vuorotellen neljää hänestä elämänsä keskipisteen tehnyttä ihmistä, tutkijaa, elämäkerturia, kustantajaa ja hänet tuntenutta kirjastonhoitajaa. Kukin osa on pyritty kertomaan vähän eri tavoin: minämuodossa, hän-kertojalla, kirjein ja niin edelleen. Lopussa kaikki neljä kohtaavat toisensa suuressa Swann-symposiumissa, jonka kuvaus yhdistelee elokuvakäsikirjoitusta ja perinteistä romaanikerrontaa.
Loppu pyrkii näyttämään enemmän kuin kertomaan, ja on ehkä makuasia, miten sen kokee onnistuvan. Minusta lopussa kirjan imu on suurimmillaan, kun paikoin kiinnostavasta aiheesta ja sen sisään ujutetusta mysteerintunteesta huolimatta kerronta tuntuu verkkaiselta ja henkilökuvauksen syvyys liioitellulta; mitä sitä nyt joka yksityiskohtaa taustoittamaan. Välillä mietin, olisiko kirja pitänyt lukea alkukielellä, vaikka en suomennoksessakaan sinänsä mitään vikaa näe. Teoksen ilmapiiri vain on niin pohjoisamerikkalainen, että ehkä se olisi vaatinut kielekseenkin englannin.
Lukemisesta jää kuitenkin viehättävän valheellinen uuden todellisuuden tuntu. Tällaista valheellisuuttahan me kirjallisuuden opettajatkin myymme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti