Kirjavuosi 2013

1. Peter Høeg: The Quiet Girl

2. P. D. James: The Children of Men

3. Zadie Smith: On Beauty

4. Liz Williams: Darkland

5. Richard Yates: Easter Parade

6. P. D. James: Death Comes to Pemberley

7. F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

8. George R. R. Martin: A Game of Thrones

9. Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset

10. Haruki Murakami: Kafka rannalla

11. Margaret Atwood: Oryx and Crake

12. Margaret Atwood: The Year of the Flood

13. Jennifer Egan: Sydäntorni

14. Chad Harbach: Pelin henki

15. Kaj Korkea-aho: Gräset är mörkare på andra sidan

16. Mia Vänskä: Musta kuu

17. Joonas Konstig: Kaikki on sanottu

18. Jodi Picoult: House Rules

19. Jo Walton: Among Others

20. Anu Silfverberg: Äitikortti

21. Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija

22. Kurt Vonnegut: Cat's Cradle

23. Ursula K. Le Guin: Taivaan työkalu

24. Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär

25. Tuulia Aho: Urpukas

26. Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

27. Jean-Christophe Grangé: Viattomien veljeskunta

28. Aldous Huxley: Brave New World

29. Johanna Sinisalo: Enkelten verta

30. Johanna Sinisalo: Auringon ydin

31. Antti Tuomainen: Parantaja

32. Philip Teir: Talvisota

33. Anja Snellman: Pääoma

34. Ilkka Remes: Piraatit

35. Miina Supinen: Säde

36. Anu Juvonen: Lähiöoksennus

37. Jarkko Tontti: Lento

38. Anja Kauranen: Arabian Lauri

39. Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

40. Pirkko Saisio: Betoniyö

41. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen

42. Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

43.Carol Shields: Kaiken takana Mary Swann

44. Asko Sahlberg: Eksyneet

45. Riina Katajavuori: Lahjat

46. Ian McEwan: Lauantai

47. Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

48. Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

49. Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat

50. Linn Ullmann: Aarteemme kallis

51. Heimo Susi: Kentauri

52. Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

Miksi juuri nämä kirjat, kysyt.

Ensin oli tavoitteena lukea edes kirja kuukaudessa ja karsia samalla omiin kirjahyllyihin pölyyntymään jääneiden lukemattomien kirjojen rivejä. Tammikuun hyinen viima houkutteli vihdoinkin lukemaan kokonaan vuosia kesken olleen Peter Høegin vaikean, mutta juuri siksi niin palkitsevan, äärimmilleen viritetyn kirjallisen ekosalaliittoteoriatrillerin Hiljaisen tytön (2006).

Helmikuun leppoisalla Barcelonan-lomalla luin P. D. Jamesin niin ikään yllättävän haastavan Ihmisen pojat (1992), joka ensiajattelemalta saattaa vaikuttaa epäuskottavan spekulatiiviselta - ihmiskunta on äkillisestimenettänyt kykynsä lisääntyä - mutta joka lopulta pohtii todella terävänäköisesti oman aikamme ikäpyramidiongelmia, koko ajan pienentyvän nuorison ja entistä pidempään hoitoa tarvitsevan ikääntyvän ikäluokan suhteita.

Maaliskuun kirja, Zadie Smithin erinomainen E. M. Foster -pastissi Kauneudesta (2005), puolestaan sai ajattelemaan aikamme luokka- ja rotujakoja erityisesti yksilön näkökulmasta. Olin koulutuspäiväristeilyllä Viking Linella ja muun laivan bailatessa yläpuolellani valvoin pohdiskelemassa, mitä nimenomaan yksilölle merkitsee kuulua johonkin tiettyyn ryhmään ja miten erilaisista stereotypioista kiinni pitäminen voi olla tärkeää, vaikka ne kuinka ulkopuolisesta vaikuttaisivat typeriltä päähänpinttymiltä tai vääriltä leimoilta.

Huhtikuussa luin pari, kolmekin kirjaa, mutta lipesin tavoitteesta, eivätkä ne olleet omasta hyllystäni vaan kirjastosta, kaupasta ja työpaikan nyt jo edesmenneestä koulukirjastosta.

Toukokuun alussa arvelin ehkä meneväni elokuviin katsomaan Baz Luhrmannin sovituksen suuresta amerikkalaisesta romaanista Kultahattu (1925), ja koska kirja oli jo pitkään odottanut hyllyssä tilaisuuttaan, käytin yhden sunnuntain sen lukemiseen. Kirja oli synkempi ja illuusiottomampi, kuin olin kuvitellut, enkä enää uskonutkaan haluavani nähdä Luhrmannin estetiikkaa tuohon toivottomuuteen sotkettuna. Sen sijaan tulin kuitenkin katsoneeksi vuonna 1974 valmistuneen, niin ikään kaiketi vähän pintakorean mutta kirjalle tavattoman uskollisen, Francis Ford Coppolan käsikirjoittaman elokuvasovituksen.

Toukokuussa tapahtui sitten myös jotain, mikä vähitellen muutti sitten koko lukemistani. En enää lenkkeillytkään vaan ahmin kirjoja ja enimmäkseen puhtaasti viihteeksi. Luin dekkareita (P. D. Jamesin Jane Austen meets whodunnitin Syystanssiaiset (2011), Jean-Christophe Grangén Chilen julmuuksia, armenialaiskristittyjä ja enkelinäänisiä poikakuoroja yhdistelevän Viattomien veljeskunnan (2009), Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan Kai Ekholmin veikeän ja silti yllättävän tumman esikoisen Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (2013)), fantasiaa (George R.R. Martinin enemmän historiallista fiktiota kuin fantasiaa muistuttavan Valtaistuinpelin (1996), tuon tiiliskiven kokoisen ensimmäisen osan sarjasta Tulen ja jään laulu, joka sinänsä - vaikka haluaisinkin tietää, mitä muurin takana on - ei pituutensa puolesta jaksa vetää puoleensa ensimmäistä osaa pidemmälle) ja jopa pari kotimaista kauhua (!), joista kirjallisesti parempi mutta lopulta vähän lattea oli Kaj Korkea-ahon synkillä salaisuuksilla pelaava Tummempaa tuolla puolen (2012), vetävämpi mutta samalla viihteellisempi puolestaan Mia Vänskän kostonhimoisiksi syöjättäriksi sekoavia äitejä vilisevä Musta kuu (2012).

Syksyn tultua luin myös töiden puolesta muutamia spekulatiivisen laidan nuortenkirjoja, koska haeskelin kasiluokkalaisilleni sopivantasoista luettavaa. Ilkka Remeksen nuortentrilleri Piraatit (2003) vei elämästäni kaksi tuntia viisitoista minuuttia - kuin vauhdikas elokuva - ja kirvoitti myös kohderyhmälukijoiltaan kiittäviä kommentteja, kuten "Piraatit on ensimmäinen kirja, joka houkutteli minua lukemaan. Pulssi kiihtyi monessa kohtaa, kuin monessa elokuvassa" (14-v. poika). Tanskalaisen Lene Kaaberbølin Näkijän tytärtä (2005) en kaseilleni suositellutkaan, koska se ei herättänytkään minussa samanalaista ihastusta kuin saman tekijän matriarkaattiseen valtakuntaan sijoittuva ja kiehtovasti sukupuolirooleja ja sukupuolten luonnolliseksi koettavia tehtäviä fantasiajuonensa ohessa puiva Katriona-sarja, mutta Tuulia Ahon luontofantasiasta Urpukas (2011) pidimme sekä kasit että minä.

Jo Waltonin scifi- ja fanatasiakirjoilla kasvaneen nuoren kuvaus Among Others (2011) sai vanhan rakkauteni dystooppista ja apokalyptista kirjallisuutta kohtaan roihahtamaan. Jo kesällä olin lukenut uudestaan Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogian kaksi ensimmäistä nidettä, koska kolmas osa - jota en sitten vieläkään ole lukenut! - oli ilmestymässä syyskuussa. Niitä seurasivat Ursula K. Le Guinin Taivaan työkalu (1971), Kurt Vonnegutin ja Aldous Huxleyn klassikot Kissankehto (1963) ja Uljas uusi maailma (1932), Antti Tuomaisen hienosti hajoavaa Helsinkiä ja yhteiskuntaa kuvaava Parantaja (2010), Johanna Sinisalon ympäristökatastrofia enteilevä, mutta vähän puisevaksi sortuva Enkelten verta (2011) ja samantekijän vetävä "Suomen Eusistokraattista Tasavaltaa" kuvaava vaihtoehtohistoria Auringon ydin (2013) sekä Maarit Verrosen pirstaloitunutta ja tylyä maailmaa kuvaava, mutta jotenkin aukeamattomaksi jäävä Kirkkaan selkeää (2010).

Oman vaiheensa vuoden lukemisissa muodostavat myös kaupunginkirjaston Bestseller-hyllystä viikonlopuksi poimaistut uutuuskirjat, sellaiset kuin Maija Vilkkumaan esikoisteos Nainen katolla (2013), Anja Snellmanin proosan ja omaelämäkerran välillä liikuskeleva Pääoma (2013), Philip Teirin suomenruotsalainen, vähän pirullinen avioliittoromaani Talvisota (2013), Miina Supisen Suomi-mytologioita ja vaihtoehtoihmisiä kuvaava Säde (2013), Pasi Pekkosen esikoinen Unelmansieppaaja (2013), jossa kirjailijan kuolema yhdistää kolme elämässään eksyksissä olevaa nuorta aikuista, Jarkko Tontin ironisesti ihmiskunnan tuhoa enteilevä Lento (2013), Anu Juvosen turhan laukkaava eikä synkistä kohtaloistaan huolimatta lainkaan valoton kannelmäkikuvaus Lähiöoksennus (2013) sekä Miki Liukkosen käsittämättömäksi jäävä irvailu Lapset auringon alla (2013).

Kirjastosta tarttui tänä vuonna uutuuksien lisäksi luettavaksi myös vanhempia kirjoja, jotka syystä tai toisesta juolahtivat mieleen tai osuivat silmään juuri nyt. Näistä huikaisevimmat lukukokemukset tarjosivat Pirkko Saision julma ja muutenkin kuin vain Pirjo Honkasalon elokuvan vuoksi hämmentävän ajankohtainen Betoniyö (1981) sekä Asko Sahlbergin niin ikään kova mutta kieleltään tavattoman kaunis ja lyyrinen Eksyneet (2001). Saisio on vanha rakkaus, mutta Sahlbergiä en ollut aiemmin lukenut. Finlandia-ehdokas Herodes ei historiallisuutensa ja järkälemäisyytensä vuoksi tullut kyseeseen, vaan etsimällä etsin jotakin, mistä Sahlbergiin tutustumisen aloittaa. Eksyneitä paremmin ei olisi voinut etsintä päättyä. Muuten sattumanvaraiset valintani näyttävät kohdistuneen muun muassa erilaisiin perhekuvauksiin, kuten Richard Yatesin perheväkivaltaa, sisarkateutta ja sitoutumisvaikeuksia kuvaava, kenties tunnetumpaa esikoisteosta Revolutionary Roadiakin synkempi Easter Parade (1976), Jodi Picoultin kenties rikoksen tekevän Asperger-pojan kohtaloa seuraava House Rules (2010) tai Linn Ullmannin lastenhoitajan väkivaltaisen kuoleman järkyttämän norjalaisperheen kuvaus Aarteemme kallis (2012).

Perheen lisäksi ihan pelkkä äitiyskin on tänä vuonna kiinnostanut: Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) ja Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen (2001) puntaroivat omaelämäkerrallisesti ja faktoihin tukeutuen äidiksi tulemista, äitiyiden oikeutusta, äidiksi tulemisen vaikeuksia ja yksityisiä ja yhteisiä tunteita, joita äidiksi haluaminen tai ei-haluaminen-mutta-kuitenkin saavat aikaan. Riina Katajavuoren Lahjat (2004) käsittelee äitiyttä kahta edellä mainittua kirjaa fiktiivisemmin ja jo äidiksi tulleen näkökulmasta. Onko nainen äitiydyttyään enää nainen, jolla on omia, lapsiin liittymättömiä ambitioita, saako nainen olla vain äiti vai pitääkö olla muutakin, miksi toiset äidit vaikuttavat onnistuneemmilta kuin toiset ja niin edelleen.

Siksi juuri nämä kirjat, vastaan. Että ei oikeastaan minkään takia ja sitten kuitenkin: jotta olisi ajateltavaa, jotta aika rientäisi ja kuitenkin riittäisi. Lukemiseen, ajattelemiseen.

Jouluaaton jälkeen luettujen kirjojen pino

Valheellisuuden viehätys on todellisuuden uudelleen luomisessa

Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann (2010, englanninkielinen alkuteos Swann ilmestyi jo 1987) parodioi hilpeästi kirjallisuudentutkijoiden taipumusta nähdä teksteissä enemmän ja syvempiä merkityksiä, kuin niissä todellisuudessa on.

Kirjan keskushenkilö on vaatimattomissa, köyhissä maalaisoloissa elänyt viisikymppinen Mary Swann, joka kuin kohtalon ivaa on tullut miehensä murhaamaksi juuri samana päivänä, kun hän on uskaltautunut viemään pienkustantajalle elämäntyönsä, sinisellä mustekynällä tiheään paperiarkeille raapustetut runonsa. Äkillisen kuolemansa vuoksi Swann ei kuitenkaan saa koskaan tietää, että koska kustantajan rouva kääräisi erehdyksessä päivälliskala-aterian perkeet Swannin runoihin, hänen ainoaksi jääneen kokoelmansa runot ovatkin itse asiassa kustantajan ja hänen vaimonsa yömyöhällä liottuneista mustetahroista rekonstruoimia: "Viimeinen, pahimmin tuhoutunut runo alkoi: 'Veri lausuu nimeni.' Vai oliko se 'Veri paisuu nimessäni?' Toisen säkeen saattoi lukea kahdellakin tapaa: 'Sakoin häpäisee päiväni', tai 'Rakoin häpäisee päiväni.' He päättivät, että oikea muoto oli rakoin. Kolmas säe: 'Sen vähän mitä on se ottaa' olisi yhtä hyvin voinut olla 'Sen vähän mitä on se sottaa', mutta he kirjoittivat ottaa, koska - vaikka eivät sanoneet sitä ääneen - kuulostihan se paremmalta."

Rekunstruoinnista ei toki tiedä kukaan mukaan, ja pienlevikkisinä Swannin runot pian unhoittuvatkin.

Viitisentoista vuotta kuolemastaan Swann kuitenkin nousee akateemisen tutkimuksen keskiöön, kun feministinen nuori tutkija Sarah Maloney tulkitsee Swannin yksinkertaisia, selkeitä, arkikokemusta kirjaimellisesti kuvaavia runoja eräässä artikkelissaan tähän tapaan: "Swann on käänteisen kuvan mestari. Ajatellaan esimerkiksi 'Syreeneitä', hänen ensimmäistä julkaistua runoaan. Se on olevinaan yksinkertainen, passiivinen kuvaus kukkivasta puusta, mutta oikein tulkittuna se on pureva kommentti juuriltaan irrottetusta naisesta, ehkä liikuttavimpia, mitä olen ikinä lukenut." Myös moni muu liikuttuu, ja pian Swannin tuotannossa ollaan näkevinään yhtä jos toista, vaikka vaikeaa näkeminen onkin, kun pitää katsoa niin tarkasti ja syvälle.

Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa herkullisesti akateemiseen Swann-symposiumiin valmistautuvien kirjallisuudentutkijoiden ja elämäkerturin palavaa suurten oivallusten odotusta. Ja pettymystä, kun mitään ihmeellistä ei sitten löydykään.

Hersyvää - joskin ehkä vähän myös sääliä herättävää - on myös Swannin kotipaikkakunnan pienen kirjaston osa-aikaisen hoitajan, Rose Hindmarchin, kuvaus. Tohkeissaan siitä, että oman kylän runoilijaa kutsutaan  "Kanadan Emily Dickinsoniksi" Rose tempautuu hänkin huijaukseen: ensin hän tulee sanoneeksi olleensa Swannin hyvä ystävä (siis hyvän päivän tuttu) ja pian hän on jo perustanut kotiseutumuseoon Swannin huoneen, jonne hän ei pettymyksekseen saa haalittua aitoja Swannin tavaroita - niitä kun on niin vähän, ja sekin vähä kammottavan huonokuntoista roskaa - joten hän joutuu sisustamaan museo-osastonsa omilla ja kirpputoreilta hankkimallaan samankaltaisilla tavaroilla. Hän jättää kuitenkin missään mainitsematta, että museonähtävyydet eivät ole aitoja. Runojen ja Swannin tutkijoiden - ja jo kustantajan! - kirjalliset väärennökset peilautuvat mehukkaasti Rosen konkreettisissa toimissa.

Itse runoilijasta Kaiken keskellä Mary Swann ei kerro juuri mitään. Rivien välistä  hänestä piirtyy kuva naiivina, kouluttamattomana, jopa vähän hölmönä, ja tätä kuvaa akateemisen maailman on hyvin vaikea sulattaa. Tutkijat pimittävät materiaalia toisiltaan ja lupaavat kerta toisensa jälkeen palata pian asiaan uusien löydöstensä pohjalta. Tosi asiassa kukin istuu kammiossaan ja tuskailee, miten tolkullisesti esittäisi tavallisen maalaisämmän kirjoitukset. "Pavut itävät." "Rahat vähissä." Siis kirjoittaako: "Swann oli toisaalta lujasti sidoksissa arkiseen maailmaan ja toisaalta..." Mutta mitä toisaalta, jos mitään toisaalta ei olekaan? Tai mistä elämäkerturi löytäisi perusteluja sille, että Swann sai vaikutteita Jane Austenilta tai T.S. Eliotilta, jos näiden teoksia ei ole edes saatavana runoilijan kotipaikkakunnan kirjastosta eikä runoilija todistettavasti koskaan matkustanut mihinkään? Runoilijan tytärkin muistaa vain Hanhiemon runolippaan.

Kutkuttavasti Kaiken keskellä Mary Swann kuvaa myös yliopistoissaan todellisuudesta vieraantuneiden tutkijoiden ja maaseudun konkreettisen elämän kohtaamista. Kun Swann elämäkertaa kokoon vähistä aineksista puurtava maankuulu elämäkertakirjailija Morton Jimroy tarjoaa Roselle käsitystään Swannin runosta "Veri lausuu nimeni" viittauksena "pyhän ehtoollisen sakramenttiin" ja "alkuvoimaisen veren liiton" ja "Jumalan syömisen" kuvauksena, Rose kiemurtelee häpeästä, mutta ei pysty lausumaan ääneen sanaa kuukautiset: Swannhan vain kuvaa hyvin konkreettisesti jokaisen naisen joka kuu toistuvaa vaivaa.

Ja mitä enemmän lukijalle pudotetaan vihjeitä Swannin runojen alkukantaisuudesta, sitä enemmän lukija alkaa uskoa niiden olleen hyvin simppeleitä, hyvin kouriintuntuvia, hyvin arkisia. On vain tutkijat, joiden tätä on mahdoton nähdä ja sovittaa osaksi omaa Swann-kuvaansa. Niinpä esimerkiksi Sarah Maloney päätyy epätoivoissaan jopa hävittämään osan kokoamastaan aineistosta, esimerkiksi järkyttävän riimisanakirjan, jottei se edes tulisi toisten Swann-entusiastien tietoon eikä sen naivistisuutta tarvitsisi julkisesti ruotia.

Lopulta kaikille taitaakin olla vain helpotus, kun huomataan, että kaikki Swannin pienestä tuotannosta jäljellä olevat painokset ja käsikirjoitukset on varastettu. Yhtään Swannia ei siis ole enää olemassa (oliko alun alkaenkaan, saattaa lukija kysyä). Kirjan loppukohtauksessa on kuitenkin jotain lähes maagista yhteisymmärrystä, kun talviseen Torontoon kokoontunut, ensin tulkinnoista raivoisasti riidellyt, Swann-symposiumi ryhtyy yhdessä tuumin kirjoittamaan ulkomuistista uudestaan Swannin tuotantoa. "Valheellisuuden viehätys ei ole todellisuuden vääristämisessä vaan siinä, että se luo todellisuuden uudestaan", toteaa kirjan kertojakin.

Kirjana Kaiken keskellä Mary Swann on sievä ja hupaisa, ainakin kirjallisuudentutkimusta ja yliopistomaailmaa ja niiden kirjallisen kuvaamisen traditioita tuntevan mielestä. Sen rakenne on kiinnostava: keskushenkilö Swann jätetään tarkoituksella etäiseksi ja hämäräksi ja seurataan sen sijaan vuorotellen neljää hänestä elämänsä keskipisteen tehnyttä ihmistä, tutkijaa, elämäkerturia, kustantajaa ja hänet tuntenutta kirjastonhoitajaa. Kukin osa on pyritty kertomaan vähän eri tavoin: minämuodossa, hän-kertojalla, kirjein ja niin edelleen. Lopussa kaikki neljä kohtaavat toisensa suuressa Swann-symposiumissa, jonka kuvaus yhdistelee elokuvakäsikirjoitusta ja perinteistä romaanikerrontaa.

Loppu pyrkii näyttämään enemmän kuin kertomaan, ja on ehkä makuasia, miten sen kokee onnistuvan. Minusta lopussa kirjan imu on suurimmillaan, kun paikoin kiinnostavasta aiheesta ja sen sisään ujutetusta mysteerintunteesta huolimatta kerronta tuntuu verkkaiselta ja henkilökuvauksen syvyys liioitellulta; mitä sitä nyt joka yksityiskohtaa taustoittamaan. Välillä mietin, olisiko kirja pitänyt lukea alkukielellä, vaikka en suomennoksessakaan sinänsä mitään vikaa näe. Teoksen ilmapiiri vain on niin pohjoisamerikkalainen, että ehkä se olisi vaatinut kielekseenkin englannin. 

Lukemisesta jää kuitenkin viehättävän valheellinen uuden todellisuuden tuntu. Tällaista valheellisuuttahan me kirjallisuuden opettajatkin myymme. 

Funky Abba - Abban parhaat kappaleet osa 10

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

10. Funky Abba

Kun on 20 vuotta harrastanut intohimoisesti yhtyettä, jonka suurimmat hitit -kokoelma on Suomen kaikkien aikojen toiseksi tai eniten myydyin pitkäsoittolevy ja jonka tunnetuimmat kappaleet näin ollen soivat Yleisradiossa ja tanssilattioilla riittävän tiuhaan, on varmaankin luonnollista, että oma kiinnostus yhtyeen tunnetuimpia levytyksiä kohtaan alkaa hiipua tai jopa lakkaa kokonaan. Oma Abban parhaat -listani onkin yhtäkkiä aivan päinvastainen kuin kriitikoiden, ja lievää huvittuneisuutta tuntien alan tajuta, että tässäkin blogissa tyrkytän parhaina kappaleina lähes järjestäen niitä, joita muut - jopa yhtye itse - pitävät heikoimpina, usein epäonnistuneina yrityksinä tavoittaa jotain, johon taidot tai luontaiset kyvyt eivät sitten riittäneetkään.

Yksi tällainen yleisesti epäonnistuneeksi yritykseksi tuomittu kipale on funkahtava Man in the Middle (1975, albumilta Abba), jonka teksti käsittelee limusiininsa keskipenkillä jalat tukevasti harallaan istuvan keski-ikäisen teollisuuspampun ("hard as a hammer / not the kind of boss you double-cross") niljakasta elämää, jossa "he just left his lunch with a belly full of lobster and caviar / he can choose the wine from a vintage year / he will drink champagne in his limousine / while the rest of us drink a beer".

Musiikkitoimittaja John Toblerin (Abba Gold the Complete Story 1993: 44) mukaan joku aikalaiskriitikko kuvaili tekstiä "katastrofaaliseksi yritykseksi herättää sosiaalista tietoisuutta". Minusta katastrofi on kaukana; teksti onnistuu kutkuttavan vähäeleisesti kuvaamaan luokkaeroja ja sitä, kenellä oikeasti pyyhkii hyvin. Pamppu juo samppakaljansa yksin limusiininsa takapenkillä, kun me muut juodaan porukalla kaljaa. Pampulla on kyllä rahaa, mutta ei ystäviä, niin kuin meillä. Viimeisessä säkeistössä ajatus eksplikoidaan pampun ainoaksi virheeksi: "--even though his got all the servants and the mansion beside a lake / and the money too, all that he can spend / he can buy the most, nearly anything, but he can't buy an honest friend." 

Sanoituksessa sohaistaan myös tyttöjä, jotka suostuvat pitämään pampun sänkyä lämpimänä vain, koska tämä maksaa, mutta tämän ilmiön kritiikki jää kyllä kieltämättä  laimeaksi ja vilahtaa esiin ehkä ainoastaan kertosäkeen kohdassa, jossa väitetään, ettei pamppua omatunto paina, vaikka hänen puuhansa olisivat kuinka likaiset tahansa: "--with the pretty blonde - he is fifty, and the girl's only seventeen - / but she doesn't care and she never will / if he's ninety-five she don't give a damn / just as long as he pays the bill. /--/ cause he's the man in the middle / never second fiddle / he's never botherd by his conscience / deals with devil cause he wants to be man in the middle."

Mutta tekstipä ei olekaan ainoa, mistä Man in the Middlea on kritisoitu. Toblerin mukaan kappale ei kuulosta Abbalta - mikä on tietysti siinä mielessä totta, että se ei ole prototyyppisintä Abbaa, sillä sooloa laulaa Ulvaeus, ei Lyngstad tai Fältskog, ja sovituksessa on haettu perinteisen schlagerpopin sijaan funkia. Minusta se kuulostaa hyvältä, mutta mikäpä minä olen sanomaan, kun koko funk on minulle melko tuntematon laji ja musiikillinen ekspertiisini liki olematon. Carl Magnus Palmin kirjoittaman Abba the Complete Recording Sessions (1994: 51) mukaan itse Benny Andersson on sanonut Man in the Middlesta, että se on "a failed Stevie Wonder try-to-be" ja että kappaleessa ei ole funkia nimeksikään. 

On minunkin myönnettävä, että Man in the Middlen genre ei vaikuttanut aluksi itsestäänselvältä, vaan sen määrittämiseksi piti vähän kuunnella pasunisti Nils Landgrenin Funky Abba -levyä (2004), joka pitää sisällään funk-versioita Abban tunnetuimmista hiteistä, ja vertailla niitä Man in the Middleen. Landgren funkkaa tykimmin, mutta edelleenkin pidän Man in the Middleä sinnikkäästi onnistuneempana funkina kuin Benny. Eikä se missään nimessä ole mielestäni likimainkaan Abba-LP:n "svagaste spår", niin kuin Carl Magnus Palm kirjoittaa kirjassaan Abba the Story - berättelsen om supergruppen (2008: 171), mutta toisaalta: kun on 20 vuotta intohimoisesti digannut yhtä yhtyettä, ei ole mitenkään outoa, että tanssijalkaa kiinnostaa vipattaa vähän toisille kappaleille kuin yleensä. 

They will drink champagne in their limousine / while the rest of us drink a beer. Abba-levyn kansi heijastelee Man in the Middlen maailmaa, vaikka tytöt ovatkin kuvassa keskellä. Minusta kansi on hauskan itseironinen, mutta 1970-luvun vasemmistolaisessa ilmapiirissä se varmasti oli omiaan vain lisäämään kaupalliseksi vedätykseksi tuomitun yhtyeen kotimaassaan synnyttämää närää. Sekä LP että CD ovat 2000-luvun näköisuusintapainoksia.

Nils Landgrenin funkahtavasta Abbasta esimerkkinä kannattaa kuunnella mainio versiointi Summer Night Citystä täältä http://youtu.be/QfDU3zOCTas