Jo Waltonin Hugo- ja Nebula-palkittu romaanin Among Others (2011, ei suomennettu) päähenkilö Morwenna Phelps, eli Mori, on neljä-, viisitoistavuotias tyttö, jonka sosiaaliviranomaiset sysäävät hänelle täysin tuntemattoman isän huostaan, kun ristiriidat äidin kanssa kasvavat ylivoimaisiksi. Isä ja hänen kolme vaikutusvaltaista vanhapiikasisartaan puolestaan lykkäävät Morin tukahduttavaan sisäoppilaitokseen, jossa on käsittämättömiä tyttöjen välisiä kirjoittamattomia sääntöjä, pukukoodi eikä lainkaan taikuutta.
Morin aiemmassa elämässä taikutta on ollut joka puolella. Mori tuntee "keijukaisia" - ne eivät muistuta mitään kuvakirjojen eteerisesti liihottavia kaunokaisia, vaan ovat pikemminkin jotain ihmisen ja kasvin ja eläimen väliltä, joidenkin mielestä ne muistuttavat aaveita, eivätkä ne osaa kommunikoida ihmisen kielellä kovinkaan selkeästi. Mori pystyy tekemään pieniä loitsuja. Äitiään Mori pitää erittäin tuhovoimaisena noitana, joka on vallanhimossaan vastuussa Morille pysyvän vamman aiheuttaneesta onnettomuudesta, jossa Morin kaksoissisko kuoli ja jonka jälkeen Morin oli pakko päästä pois kotoa.
Monella tapaa sekä isänsä että äitinsä hylkäämän Morin elämä kummallisten käyttäytymissääntöjen määrittämässä sisäoppilaitoksessa on varsinkin alkuun varsin kamalaa, eikä ystävien hankkiminen ole helppoa. Onnettomuudessa saatu vamma haittaa liikkumista. Mutta onneksi on kirjastot, koulun kirjasto ja läheisen kaupungin kirjasto, joissa on ymmärtäväistä aikuista henkilökuntaa, joka omista mieltymyksistään piittaamatta etsii Morille juuri sellaista luettavaa, jota hän itse haluaa lukea. Enimmäkseen Mori lukee scifiä ja fantasiaa, kirjoja, joiden kautta ja avulla hän hahmottaa myös omaa todellisuuttaan.
Koska Among Others on kirjoitettu Morin päiväkirjan
muotoon, sen teksti on fragmentaarista ja vihjailevaa, Morin itsensä itselleen kirjoittamaa. Se paljastaa Morin elämästä ja taustoista vain sen verran, kuin Mori itse haluaa lukijalleen (itselleen) näyttää. Traumaattisimpia elämänvaiheitaan Mori ehkä varjelee, mutta lukukokemuksistaan hän kirjoittaa hersyvän pulppuilevasti tavalla, jonka jokainen kunnankirjaston hyllyjen välissä nuoruutensa viettänyt tunnistaa. Eniten iloa Morin lukemisista saanevat ne, jotka ovat itsekin ahmineet scifiä ja fantasiaa, mutta meille muille riittää, kun tuntee Ursula K. Le Guinin The Lathe of Heavenin (1971, suomennettu nimellä Taivaan työkalu vuonna 1991) ja Kurt Vonnegutin Cat's Cradle'n (1963, suomennettu nimellä Kissan kehto vuonna 1975).
The Lathe of Heavenin päähenkilö on George Orr, jolla on ällistyttävä kyky nähdä tehokkaita unia, jotka muuttavat todellisuutta. Unen jälkeen kaikkien maailman ihmisten todellisuus on eri kuin ennen unta. Vain George Orr itse tai unen aikana hänen välittömässä läheisyydessään olleet voivat hahmottaa muutoksen, muille tunne on todennäköisesti sama kuin joskus unessa, jossa ohikiitävän hetken ehtii ihmetellä maailman vinksahtanutta tilaa, kunnes tajuaa, että juuri näinhän tämän kuuluukin olla. Uusi todellisuus tuntuu luonnolliselta, kuin se olisi aina ollut olemassa
Orrin psykiatri, unitutkija tohtori William Haber, pyrkii hypnoosin ja jonkinlaisen vahvistimen avulla ohjailemaan Orrin unia. Haberin unelmana on äärimmäisen utilitaristinen maailma, jossa suurin mahdollinen hyvä kohtaa suurimman mahdollisen joukon. Haber suggeroi Orrin muun muassa uneksimaan maailman, jossa ei ole liikakansoitusta (Orr näkee unta rutosta, joka tuosta vain pyyhkii maailman historiasta kuusi miljardia ihmistä), rasismia (Orr saa aikaan todellisuuden, jossa ihmiskunnan kaikkien yksilöiden ihonväri on harmaa ja kaikki muutkin luonteenpiirteet tasoittuneet) tai sotaa ihmisten välillä (Orrin uneksimat avaruusoliot valloittavat ensin kuun ja lopulta hyökkäävät maahan).
Orria muuttuneet todellisuudet ahdistavat, sillä hänen luonteestaan puuttuu todellinen halu ohjata toisia ihmisiä. Hän kokee olevansa henkilökohtaisesti vastuussa ei ainoastaan siitä, että uudessa todellisuudessa suurin osa maailman ihmisistä on kuollut, vaan myös siitä, että jäljelle jääneillä ihmisillä on kaikilla kannettavanaan tautivuosien paniikin ja menetysten aiheuttama suru. Haberille taas Orrin kyky edustaa mahdollisuutta vihdoinkin tehdä konkreettisesti hyvää. Häntä muuttuneet muistot eivät häiritse; maailmastahan on saatu niin paljon pahaa pois, että se kompensoi pienet epäkohdat. Eikä Haber pidä periaatteessakaan vältettävänä sitä, että parantaessaan maailmaa Orrin unien avulla hän samalla myös tulee vähän kerrallaan kohentaneeksi myös omaa paikkaansa ja asemaansa siellä. Lopulta Haber menee vaikutusvallanhimossaan niin pitkälle, että panee Orrin näkemään unta, jossa kyky nähdä tehokkaita unia siirtyy Orrilta Haberille.
Orr haluaa pysäyttää Haberin. Hän päättelee, että avaruusoliot - jotka ensikohtaamisen aggressiivisuuden jälkeen on saatu uneksittua rauhanomaisiksi ja ystävällismielisiksi ja jotka sittemin ovatkin asettuneet luontevaksi osaksi maapallon pysyviä asukkaita - saattavat tietää, miten tehokkaiden unien kierteen saa pysäytettyä. Muukalaisten kanssa ei kuitenkaan ole ihan helppo noin vain puhella, sillä vaikka he ovat oppineet jonkin verran kommunikoimaan ihmisille ominaisella tavalla, puhumalla, heidän puheensa on pirstaleista, arvoituksellista ja täynnä maan kielille kääntymättömiä ilmauksia, kuten iahklu, jolla oliot ovat Orria usein nimittäneet, ja Er' perrehnne, jolla oliot ehdottavat mahdolliseksi kutsua apuvoimia, jos tilanne on epätoivoinen.
Er' perrehnne ja Orrin eräältä avaruusoliolta lahjaksi saama Beatlesin levy With a Little Help From My Friends yhdistyvät Orrin mielessä, ja kun Haber sitten on ryhtymässä ensimmäiseen tehokkaaseen uneensa, Orr käskee hänen ennen nukahtamistaan sanoa Er' perrehnne, jolla voi "saada vähän apua ystäviltä". Käsky toimii, ja maailma palaa ei ennalleen mutta kuitenkin tilaan, jossa ainakaan Orr ja Haber eivät enää kykene todellisuutta muokkaaviin uniin.
Er' perrehnne on hyvin keskeinen myös Among Othersissa. Se on valittu teoksen motoksi, ja Morilla onkin jotakin yhteistä George Orrin kanssa. Morin unet eivät muuta todellisuutta, mutta Mori osaa vähän taikoa. Among Otherissa taikuus on esitetty luonnollisempana kuin missään muussa koskaan lukemassani kirjassa. Taikuus on nimittäin jotain sellaista, joka on heikosti havaittavissa, ja vaikka sen havaitsisikin, taikuuden aiheuttamat muutokset ovat aina selitettävissä ilman mitään viitteitä mihinkään yliluonnolliseen. Esimerkiksi jos Mori haluaisi saada bussin tulemaan pysäkille aikataulusta edellä, hänen täytyisi tehdä taika, joka vaikuttaisi bussiin koko sen olemassaolon ajalta. Koko bussin aikataulu muuttuisi peruuttamattomasti myös menneisyydessä, ja kaikki, jotka bussia koskaan ovat käyttäneet, muistaisivat aikataulun aina olleen tällainen.
Ymmärrettävästi Mori suhtautuu taikuuteen varoen, sillä koskaan ei voi tietää, miten suuria muutoksia todellisuudessa aivan pienikin taika aiheuttaisi. Mutta koska Mori todella pelkää äitiään, hän tekee koulun pihalla pieniä suojelus- ja toivomusloitsuja, jotka yhtäkkiä alkavatkin vaikuttaa todellisuuteen enemmän, kuin Mori oli toivonutkaan. Mori saa ystäviä.
Ensin kaupunginkirjaston nuorehko mieskirjastonhoitaja ei ole päästää alaikäistä koululaista kirjaston tiloihin lainkaan, sitten yllättäen käy ilmi, että Greg on innokas scifisti ja jopa järjestää kirjastossa tiistai-iltaisin kokoontuvaa science fiction -lukupiiriä, jonka jäseneksi hän oitis kutsuu Morinkin. Kerhossa käyvät myös Morin ikätoverit Janine, Pete, Hugh ja Wim, joiden piiriin Mori hyväksytään muitta mutkitta. Pian nuoret tapailevat toisiaan niin kahviloissa, kirjakaupoissa kuin toistensa kotonakin. Mori ihastuu Wimiin, ja Wim ihastuu Moriin.
Kun elämä alkaa olla kaikin puolin liian mallillaan, Moria alkaa ahdistaa huoli siitä, että hänen ystävänsä eivät ole hänen todellisia ystäviään, koska hän on vain onnistunut noitumaan heidät. Päiväkirjassaan Mori tuskailee, mahtoiko alkuperäinen Greg, se nihkeä kirjastonsetä, joka ei sallinut koululaisen edes lueskelevan kirjaston tiloissa saati sitten lainaavan mitään, edes pitää scifistä, ja tulivatko Janine, Pete, Hugh ja Wim lukupiiriin lainkaan omasta aloitteestaan. Erityisen ahdistava on orastava seurustelusuhde Wimiin. Voiko Mori olla Wimin kanssa, jos Wim ei ole mukana todellisesta omasta halustaan?
Among Others - kuten The Lathe of Heavenkin - käsittelee valtaa, sen käyttöä, oikeutusta ja vaikutuksia. Siinä missä The Lathe of Heavenin George Orr painiskelee koko yhteis- ja ihmiskuntaan vaikuttavan vallankäytön kanssa, Among Others tarkastelee samaa ongelmaa yksilötasolla. Onko oikein saada joku toimimaan tahtonsa vastaisesti, vaikka tämä ei edes huomaisi tekevänsä niin? Onko oikein yrittää itsepintaisesti muuttaa maailmaa "paremmaksi" välittämättä niistä ongelmista, joita muutoksen tekeminen aiheuttaa?
Kumpikaan teoksista ei ota yksiselittäistä kantaa. The Lathe of Heavenin erittäin mielenkiintoinen lähtökohta nimittäin on, että todellisuus, jossa kirjan tapahtumat saavat alkunsa, on sekin itse asiassa Orrin uni. Ydinsota on jo tuhonnut ihmiskunnan, jonka Orr on uneksinut uudelleen eloon. Ei siis voida perustellusti sanoa, että todellisuuden muuttaminen unien avulla olisi yksinomaan väärin, vaikka iso osa teoksesta kuluukin Haberin toimien oikeutusta puntaroidessa. Orr vain sattuu olemaan Haberia vähemmän tarmokas toimija; hänelle riittäisi, että maailma on kertaalleen pelastettu, vaikka siinä olisikin puutteita. Haber haluaisi jatkaa puutteiden korjaamista loputtomiin.
Among Othersissa puolestaan - er' perhenne! Vaikka Mori itse kuvittelee sysäävänsä ystäviään pois, koska haluaa antaa näille tilaisuuden irtautua taiasta ja olla omia itsejään, todellisuudessa taitaa kuitenkin olla niin, että useaan kertaan läheisimpiensä hylkäämäksi tullut tyttö vain pyrkii väkisin pärjäämään itsenäisesti ilman ystävien apua. Esimerkiksi siskon kuolemasta toipuminen on Morille erityisen hankalaa siksi, että on aina ollut äärimmäisen läheinen kaksoissiskonsa kanssa. Isä on jättänyt perheen jo Morin ollessa vauva, äiti on, jos nyt ei oikeasti noita, niin todennäköisesti hyvin sairas ja vainoharhainen, mikä tekee häneen turvautumisestaan mahdotonta. Sosiaaliviranomaiset eivät anna Morin asua tätinsä luona, koska viranomaisten näkemyksessä etäinenkin isä on parempi kuin hyvin läheinen täti, mutta ei Mori kuitenkaan saa asua edes isänsä luona, vaan hänet sijoitetaan sisäoppilaitokseen. Lopulta kuitenkin tosiystävyys voittaa Morin sille asettamat haasteet ja ystävät näyttävät Morille, että heidän avullaan selviää myös hirviömäisestä äidistä.
Among Others on tietysti kaiken maagisuutensa alla myös kasvutarina. Ja mikäpä muukaan määrittäisi aikuisuutta niin hyvin kuin kyky elää harmonisesti pienistä epätotuuksista piittaamatta. Mitä haittaa, vaikka kaikki ei olisikaan aivan totta, kunhan on onnellinen? Aikuiseksi kasvamista varten Walton panee Morin lukemaan Vonnegutia. Cat's Cradle -teoksessa päähenkilö päätyy henkilöhaastattelua jahdatessaan pienelle San Lorenzon saarelle, jossa kaikki asukkaat enemmän tai vähemmän avoimesti harjoittavat bokononismia, uskontoa, jonka kaikki premissit ovat valetta ("All the true things I am about to tell you are lies", kirjoittaa Bokonon, uskonnon perustaja) mutta joka kuitenkin opettaa elämään näiden valeiden mukaan mielenrauhan ja hyvän elämän saavuttamiseksi. Aivan päiväkirjansa lopussa Morikin tajuaa, että vaikka ei tapahtuisi taikojakaan, aika muuttaa ihmistä peruuttamattomasti, eikä se välttämättä ole huono asia. Pikemminkin on vain jännittävää, kuin ei toistaiseksi pysty kuvittelemaankaan, millaiseksi elämä ja oma itse ajan kuluessa muodostuvat. Lopulta maailman hallitsemiseen ja pelastumiseen nimittäin kuitenkin riittävät ystävät - ja pari hyvää kirjaa.
