Kun Monika Fagerhomin Diva ilmestyi syksyllä 1998, olin
seitsemäntoistavuotias. Lukion toisella. Siinä iässä Schopenhauer,
Henry Miller ja Anaïs Nin, vallankumous ja Che Guevara (romaanin välistä
löytyi Che-postikortti, kun otin sen äsken hyllystä) olivat vakavia, puhettelevia kirjallisia viittauksia, koska olin niin tuskallisen
tietoinen heihin ja kaikkiin muihinkin liittyvien tietojeni ja lukukokemusteni ohuudesta.
Seitsemäntoistavuotiaana muistin kirkkaasti, miltä tuntui olla Flickkvinnan. -- Tretton år, strax fjorton. BabyWonder.
ja tulla valituksi koulun Luciaksi, kulkea sytytetyt kynttilät
vaaleilla hiuksilla (no okei, meidän koulussa oli sellainen paristoilla
toimiva kynttelikkö, joka istutettiin Lucian päähän, mutta joka
tapauksessa pystyin samastumaan Divaan, joka tietenkin joskus 70-luvulla
sai kulkea palavin kynttilöin kruunattuna) läpi koulun käytävän ja alas
juhlasaliin ja natten går tunga fjät and all that.
Ja tietysti siinä iässä rakastin Fagerholmin Divaa, vaikka ymmärsin siitä yhtä vähän kuin Schopenhauerista.
Päähenkilön Divan koin kaltaisekseni, vaikka pikemminkin Diva tietysti on haaveellisen minäkuvani kaltainen Phoenix-Marvel Girl, säkenöivän älykäs, kaunis, täynnä kulttuurisia sitaatteja ja tarvetta hengailla poikaystävän kanssa ja äidinkielen sijaisen kanssa ja tyttökavereiden kanssa, mutta kuitenkin olla syvällisempi kuin koulun pihan pussochkramfåglarna, jotka vaihtavat kiiltokuvia ja muistovärssyjä ja haaveilevat turvallisesta aviomiehestä. Diva haluaa tarkkailla itseään ja ympäristöään ja kirjoittaa itsensä todeksi, niin kuin minäkin. Valehdella suut ja silmät täyteen.
Myöhemmin olen tietysti miettinyt, onko Diva vaikea romaani sinänsä, vai vaikeuttiko sen ymmärtämistä vain
nuoruuteni.
En nimittäin muista Divasta juuri mitään. Parhaiten muistan sen, että tunnistin Divan kuvitteellisen itähelsinkiläisen lähiön, Värtbyhamnin, joka muistuttaa yksityiskohtaisesti lapsuuteni Puotilaa lahtineen (Värtbyviken) ja siltoineen (Ärrsjö bro) ja yksityisvenelaitureineen. Jopa Divan koulu, Östra läroverket, kuvaillaan arkkitehtuurisestikin samanlaiseksi kuin Puotilan Kukkaniityntiellä sijaitseva ruotsinkielinen yläaste. Jopa puhelinkopit ovat muistoissani samoilla pakoilla kuin Divassa. Vuonna 1998 ne olivat paikoillaan vielä todellisuudessakin.
Mutta hämmästyttävää kyllä, Diva ei jäänyt mieleeni edes onnistuneena teini-iän kuvauksena. Sitä se nimittäin varmasti on, mutta koska seitsemäntoistavuotiaana olin kielellisesti ja kirjallisestikin niin kokematon, en tajunnut edes sitä, miten Divan kieleen teini-ikäisen tytön puheen painotukset oli merkitty tummennoksin ja versaalein. En myöskään ymmärtänyt sitä, millaisia kauheuksia jääkiekkoa pelaavat ja Sartrea ja Camus'ta lukevat pojat ilmeisesti tekivät Divan naapurintytölle, puhekykynsä menettäneelle Karille.
Erityisesti Karin tarinaan on tarttunut Niina Miettinen, jonka Ylen radioteatterille Divasta tekemä dramatisointi Nukkelaboratorio - Bonustarina nuoruusvuosilta esitettiin tänään Yle Radio 1:ssä. Kuunnelmassa aikuisen Divan on kirjoitettava, kerrottava Karin tarina, se, kuinka jääkiekkojuipit piirittävät Karia, Kari laskee hiuksensa alas ikkunasta ja pojat, Divan veljetkin, kiipeävät niitä pitkin Karin huoneeseen. Kun kaikki tulee ilmi, Karin äiti puhuu häpeästä, joka seuraa siitä, että koko seutu on käynyt hänen tyttärensä huoneessa. Karin hiukset leikataan. Karin sisko SannaMaria raahaa sisartaan perässään, ja koulun teatterinurkassa Karille tapahtuu taas jotakin, mistä teinitytöt honottavat: "Jotain kyllä nähtiin ja kuultiin, mut kukaan ei tiedä mitä." Lopulta joulukuussa Kari sulkeutuu puhelinkoppiin, sytyttää tulitikun, palaa poroksi. Diva, Phoenix-Marvel Girl, toivoo voivansa iskeä kätensä puhelinkopin lasiseinän läpi ja pelastaa Karin, mutta todellisuudessa Karista jää jäljelle vain tyttöjen sytyttämät kynttilät ja muistovärssyt, jotka säilyvät yön yli sillä paikalla, jossa puhelinkoppi ennen oli. Diva voisi rakentaa tapahtumista muistojen talon, mutta Divan äiti, runoilija, sanoo: "Rakenna uutta."
Luulen, että seitsemäntoistavuotiaana en pystynyt aivan käsittämään, miten tyystin epäluotettavaa kerrontaa Diva on, enkä ehkä pääse siihen epäluotettavuuteen käsiksi näin aikuisenakaan; edes tunnin mittaiseksi puristettu radioteatteridramatisiointikaan ei täysin avautunut vielä toisella kuuntelukerrallakaan. Teinitytöt kyllä kiekuvat, tulitikut syttyvät, seitsemänkymmentäluvun iskelmä soi ja sellaisia lauseita kuin "jokaisen naisen sisällä on palava nukke" toistetaan, ja vaikka Karin hiukset kuvataankin pitkiksi ja paksuiksi kuin sadun prinsessalla, on silti vaikea olla ottamatta Divaa tosissaan, vaikka Matti Linnavuori selittääkin oivaltavasti uusimmassa Parnassossa Monika Fagerholmin romaanien syklistä, toisteista, upottavaa kerrontaa: "Ehdotan jopa, ettei henkilöille 'tapahdu' mitään. Sitä sietääkseen he sepittävät itsestään tarinoita."
Silti mieleni tekee uskoa Divaa. Romaanin alussahan hän kirjoittaa Allt jag berättar är sant.
