Oodeja voikukille - ja runotytöille (Elämäni runot osa 3)

Vaikka L. M. Montgomeryn klassinen tyttökirjasarja (Pieni runotyttö, 1923, Runotyttö maineen polulla, 1925 ja Runotyttö etsii tähteään, 1927) pienestä runotytöstä, Uuden kuun Emiliasta, ei ole mikään runokirja, sen ja muiden tyttökirjojen merkitystä runoharrastukseni kehitykselle ei voi sivuuttaa. Jonnekin hämärän ajattomaan 1900-luvun alkuun sijoittuneiden tyttökirjojen sivuilla luettiin runoja, ja kirjoitettiin runoja, jos ei muita niin muistovärssyjä vihkoihin tai käyntikorttien taakse. Pienen preerialaistalon tytöt lukivat äitinsä vanhasta kirjasta Tennysonia, ja minullekin oli tärkeää, että tyttökirjani olivat nimenomaan äidin vanhoja; ei olisi ollut tunnelmaan sopivaa hankkia niitä uudenkiiltävinä jostain Suomalaisesta kirjakaupasta.

Vanhat kirjat ja niihin sisältyneet vanhahtavat runot innoittivat itseänikin kokeilemaan taitojani runoilijana. Ehkä ryhdyin kirjoittamaan, koska luin niin paljon kirjoittavista tytöistä, tai sitten vain luin niin paljon kirjoittavista tytöistä, koska olin jo itsekin sellainen; minusta ei kuitenkaan koskaan kehkeytynyt varsinaista sanataituria, toisin kuin fiktiivisistä esikuvistani.

L. M. Montgomeryn pienestä runotytöstä, Uuden kuun Emiliasta, tulee runoilija ensin vähän sattumalta. Ensimmäinen koulupäivä Blair Waterin koulussa on silkkaa piinaa, kun vertaiset kuulustelevat aiemmin kotikoulutettua uutta tyttöä:

- Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä huolimatta luuli olevansa hyvin sievä.
- En, sanoi Emilia.
- Osaatko tanssia?
- En.
- Osaatko laittaa ruokaa?
- En.
- Osaatko virkata pitsiä?
- En.
- Osaatko ristipistoja?
- En.
- Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen haveksivasti.
- Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi, että todella osasi kirjoittaa runoja.

Emilia kokee sitten "kunnia-asiakseen" kokeilla runojen kirjoittamista ja aloittaa perinteikkäästi päättämällä tehdä runon jokaisesta vuodenajasta. Ensimmäinen runo on syksystä.

On syksy, kypsät ovat persikat,
Ja metsämiesten torvet tuolla soivat,
ammuttu riekkoparka maahan vaipuu.

Aikuista lukijaa Emilian kömpelön hellyyttävä runo naurattaa, eikä tirskunnasta ole tulla loppua, kun Emilia vielä heti perään toteaa, että "tietenkään ei Prinssi Edvardin saarella ole persikoita enkä ole koskaan kuullut metsästäjä torveakaan". Samalla hän tulee kuitenkin esittäneeksi fiktion tärkeimmän premissin: "Mutta ei runoudessa tarvitse olla niin tarkka siitä että kaikki on totta." Oli itsellenkin kovin tärkeää nuorena kirjoittajana, että kirjoittaessaan sai valehdella vapaasti, ja Emilian runot inspiroivat kirjoittamaan aamuruskon, kevään ja voikukkien synnyttämistä hurmoksellisista tunteista piittaamatta juuri lainkaan siitä, synnyttivätkö nuo minussa oikeassa elämässä mitään todellisia tuntemuksia lainkaan.

Emilian ensimmäinen runo saa kuitenkin tylyn tuomion Emilian Elisabet-tädiltä: runo ei "yhtään kuulostanut runolta", eikä auta, vaikka Emilia huutaa kirjoittavansa "sellaista runoutta, jossa ei ole loppusointuja", sillä tädin mielestä runossa ei ole "paljon muutakaan sointua". Vaikka Elisabet-täti ei noin yleisesti ottaen koko kirjasarjan aikana osoita kovinkaan asiantuntevaa kirjallisuusharrastuneisuutta, hän lienee tässä kommentissaan harvinaisen oikeassa. Vaikka itse ainakin 80 vuotta Emiliaa nuorempana elinkin maailmassa, jossa oli helppo siirtyä onnettomien loppusointukokeilujen jälkeen kirjoittamaan "proosarunoja", on varmaa, että runo ei ole runo, jos sen kielessä ei ole mitään poikkeuksellista.

Ja koska en koskaan oppinut tekemään kielestäni poikkeuksellista, minusta ei tullut runoilijaa, mutta Uuden kuun Emilia oppii nopeasti tekemään varsin toimivaa mitallista runoa. Jo hänen kolmas runonsa onnistuu:

Voikukka, auringon kukkanen,
näen keltaisuutesi iloisen
mihin tahansa joutunen.
Et ajasta, paikasta välitä:
on hymysi yhtä lempeä.

Niityillä, vihreillä töyräillä
näen lehtiäsi pehmeitä
ja loistavaa kultasilkkiä.
Olet ilo kaikkien polkujen,
voikukka, rakas kukkanen.

Voikukat ovat päässeet mukaan Ben Stahlin näkemykseen Uuden kuun Emiliasta. Oikealla Emilia Maija Karman kuvaamana.

Runo syntyy sattumalta, kauppareissulta palatessa, ja siitä tulee Emilian sen hetkisen tuotannon mestariteos. Arkinen havainto yhtyy mutkattomasti sujuvaan rakenteeseen. Ehkä Emilia onnistuu nyt juuri siksi, että havainto, jolle Emilia antaa kielen, on tällä kertaa todellinen. Ehkä omat runonkirjoitusyritykseni olivat tuomittuja epäonnistumaan juuri siksi, että pidin niin kovasti valehtelusta; ehkä täysin irreaaliselle tunteelle ei edes voi antaa kieltä.

Mutta sitten taas toisaalta: kyllä edelleen entisenkin wannabe-runotytön mielessä ajatukset kiertyvät runoksi. Ne vain eivät koskaan taivu paperille asti. Ehkä ei ole syytä epätoivoon, sillä eihän Emilian runoileva Jimmy-serkkukaan koskaan kirjoittanut runojaan muistiin. Hän vain lausui niitä sopivalla hetkellä, jos "henki valtasi hänet". Aikuisenkin runotytön henki aina ajoittain valtaa. Silloin syntyy oodeja voikukille - ja runotytöille. Ja jos ei synnykään, runotyttöydestä on kuitenkin edelleen jäljellä kyky nauttia runoudesta, ja voikukista, ja muista arjen pienistä yksityiskohdista.

"Titä jellonakt minäkin entin luulin" (Elämäni runot osa 2)

Oiva Paloheimon runo Auttamaton Pekka (kokoelmasta Vaeltava laulaja, 1935) muistuttaa lempeän viisaasti ja viehättävän ilkikurisesti aikuisia antamaan lapsilleen tilaa ja aikaa olla juuri sellaisia keskenkasvuisia kummastelijoita, kuin lapset ovat. Runo kertoo neljävuotiaasta Pekasta, joka "itsepäinen oli kuin pakana", ja hänen äidistään, joka suhtautuu haastavan poikansa kasvatustehtävään kaikella sen vaatimalla vakavuudella.

Runossa Pekka ja äiti ovat kirkolla asioilla, kun Pekka näkee elämänsä ensimmäisen villakoiran ja pelästyttää Osuuskaupan myyjänkin huudahtamalla: "Jellona, hui!" Äiti tietysti heti oikaisemaan lastaan: "'Se on koira, lapseni, eikä saa / noin jellonaks sanoa leijonaa.'", mutta Pekka pysyy kannassaan: "'Te on jellona.'", eikä lapsen mieli muutu, vaikka äiti koko kotimatkan Pekkaa nuhteleekin. Epätoivoisena äiti kääntyy korkeamman voiman puoleen ja kehottaa Pekkaa pyytämään iltarukouksessaan huonoa käytöstään anteeksi itseltään Jumalalta.

Kun aamu koittaa, äiti rientää ensi töikseen ksymään Pekalta: "No, lapseni, mitä Jumala sanoi, / kun omani häneltä anteeksi anoi?" Ja varmaa, on että jos Pekka todella on päässyt juttelemaan Jumalan kanssa, Jumala on vastannut juuri siten, kuin Pekka äidilleen kertoo: "'--Jumala kummatteli / titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin: / Kat hattumpaa, ei hattumpaa / titä jellonakt minäkin entin luulin.'"

Jellona, eriparivillasukat ja Oiva Paloheimon runoja

Lapsuudessa alle kouluikäisenä Paloheimon leikittelevä runo riemastutti ehkä siksi, että Pekalla oli niin kutkuttavalta kuulostava ässävika, ja siksi, että Pekan uhmakkuus tuntui tutulta; aikuisten kanssahan joutui jatkuvasti olemaan napit vastakkain, kun ne eivät millään olleet ottaa pienen puheita tosissaan.

Aikuista (ja kasvattavaa) lukijaa Auttamaton Pekka nuhtelee hellästi. Pekan innokas kasvattaja saa runon puhujalta myös ymmärrystä -  "Voi äitejä tottelemattomain!" ja "Voi äitejä, huokaat sinäkin." - kun Pekka on niin kertakaikkisen mahdoton järkähtämättömyydessään, mutta runon loppupuolella puhuja viattomasti sulkujen sisällä kysäisee, "miten ihmeessä mielessäänkin [äidin] pysyi / tuo pikkujuttu kaiken yötä, / vaikka äideillä on niin paljon työtä". Niinpä niin, huokailee auttamaton kasvattaja, pitäisi muistaa keskittyä olennaiseen eikä murehtia pienistä.

Puhuttelevinta Paloheimon runossa on kohta, jossa kuvataan Pekan itsepäisyyttä. Pekka "pysyi aina sanansa takana: / sanat poikasen nelivuotiaan / näet myöskin tarkoin punnitaan", minkä voi tulkita viittaavan siihen, että puhuja kehottaa näkemään viisautta myös pikkulasten puheissa ja teoissa. Jokaisen aikuisen olisikin syytä muistaa, että "titä jellonakt minäkin entin luulin".