"Titä jellonakt minäkin entin luulin" (Elämäni runot osa 2)

Oiva Paloheimon runo Auttamaton Pekka (kokoelmasta Vaeltava laulaja, 1935) muistuttaa lempeän viisaasti ja viehättävän ilkikurisesti aikuisia antamaan lapsilleen tilaa ja aikaa olla juuri sellaisia keskenkasvuisia kummastelijoita, kuin lapset ovat. Runo kertoo neljävuotiaasta Pekasta, joka "itsepäinen oli kuin pakana", ja hänen äidistään, joka suhtautuu haastavan poikansa kasvatustehtävään kaikella sen vaatimalla vakavuudella.

Runossa Pekka ja äiti ovat kirkolla asioilla, kun Pekka näkee elämänsä ensimmäisen villakoiran ja pelästyttää Osuuskaupan myyjänkin huudahtamalla: "Jellona, hui!" Äiti tietysti heti oikaisemaan lastaan: "'Se on koira, lapseni, eikä saa / noin jellonaks sanoa leijonaa.'", mutta Pekka pysyy kannassaan: "'Te on jellona.'", eikä lapsen mieli muutu, vaikka äiti koko kotimatkan Pekkaa nuhteleekin. Epätoivoisena äiti kääntyy korkeamman voiman puoleen ja kehottaa Pekkaa pyytämään iltarukouksessaan huonoa käytöstään anteeksi itseltään Jumalalta.

Kun aamu koittaa, äiti rientää ensi töikseen ksymään Pekalta: "No, lapseni, mitä Jumala sanoi, / kun omani häneltä anteeksi anoi?" Ja varmaa, on että jos Pekka todella on päässyt juttelemaan Jumalan kanssa, Jumala on vastannut juuri siten, kuin Pekka äidilleen kertoo: "'--Jumala kummatteli / titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin: / Kat hattumpaa, ei hattumpaa / titä jellonakt minäkin entin luulin.'"

Jellona, eriparivillasukat ja Oiva Paloheimon runoja

Lapsuudessa alle kouluikäisenä Paloheimon leikittelevä runo riemastutti ehkä siksi, että Pekalla oli niin kutkuttavalta kuulostava ässävika, ja siksi, että Pekan uhmakkuus tuntui tutulta; aikuisten kanssahan joutui jatkuvasti olemaan napit vastakkain, kun ne eivät millään olleet ottaa pienen puheita tosissaan.

Aikuista (ja kasvattavaa) lukijaa Auttamaton Pekka nuhtelee hellästi. Pekan innokas kasvattaja saa runon puhujalta myös ymmärrystä -  "Voi äitejä tottelemattomain!" ja "Voi äitejä, huokaat sinäkin." - kun Pekka on niin kertakaikkisen mahdoton järkähtämättömyydessään, mutta runon loppupuolella puhuja viattomasti sulkujen sisällä kysäisee, "miten ihmeessä mielessäänkin [äidin] pysyi / tuo pikkujuttu kaiken yötä, / vaikka äideillä on niin paljon työtä". Niinpä niin, huokailee auttamaton kasvattaja, pitäisi muistaa keskittyä olennaiseen eikä murehtia pienistä.

Puhuttelevinta Paloheimon runossa on kohta, jossa kuvataan Pekan itsepäisyyttä. Pekka "pysyi aina sanansa takana: / sanat poikasen nelivuotiaan / näet myöskin tarkoin punnitaan", minkä voi tulkita viittaavan siihen, että puhuja kehottaa näkemään viisautta myös pikkulasten puheissa ja teoissa. Jokaisen aikuisen olisikin syytä muistaa, että "titä jellonakt minäkin entin luulin".