Vesirotta - aivan totta (Elämäni runot osa 1)

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) on ensimmäinen oma runokirjani. Olen saanut sen kummitädiltäni puolitoistavuotiaana, ja tuolloin pikkuveljeäni odottanut äitini luki sitä minulle ääneen niin paljon, että väittää veljeni maailmaan tultuaan kääntäneen katseensa hämmästynyt tunnistamisen ilme kasvoillaan: nämä olen kuullut ennenkin. (Äidit nyt väittävät lastensa tekevän kaikenlaista, mutta aiheesta on toki tieteellistäkin tutkimusta, ja toisaalta ehkä arkijärjelläkin voi uskoa kehittyvän ihmisenalun aistivan suljetussa asuinpaikassaan monia asioita.) 

Tiitiäisen satupuussa on tietenkin monia suomalaisen lastenlyriikan klassikoiden klassikoja aina Tunteellisesta siilistä lähtien, mutta minulle rakkain sen runoista on ehkä sittenkin kokoelman toinen runo, Vanha vesirotta. Se kertoo "ammattinsa vuoksi / kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää" kärsivästä Jaakko Vaakko -nimisestä vesirotasta ja sisältää monia sellaisia elementtejä,  jotka tekevät siitä lapsilukijan (-kuulijan) korvissa erinomaisen kiinnostavan runon.

Ensinnäkin Vanha vesirotta on rytmiltään vaihteleva: ääneen lukeva aikuinen voi elävöittää luentaansa juoksuttamalla ja hidastamalla. Rytmi vaihtuu runon viidennessä säkeistössä, jossa alun eteenpäin pyrkivä mitta katkaistaan sulkuihin sijoitetulla selityksellä siitä, mitä uudissana vaivastus tarkoittaa.

Kaislaranta kahisee, / suviheinä suhisee, / rapakossa rahisee: // Mikä tuolla pilkistää? // Vesirotan pieni pää, / viikset vallan mutaisina, / rämpii jalat rutaisina / vanha Jaakko Vaakko Vesirotta. // -- // (Vaivastus on vesirotan omaa kieltä / ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa / ja sitä että täytyy esiin kaivaa / nenäliina / niistääksensä nenän pieltä. / Totisesti piina!)

Ja kun vesirotta aivastaa - Ja sitten voi voi Vaivastus! / Ja atsii atsii aivastus! - voi lukeva aikuinen eläytyä aivastamiseen vaikka koko kehollaan. Ääneen luettavaksi runo sopii hyvin myös siksi, että siinä on lasten kanssa lukemiseen sopivia kysymyksiä -  Kuka tulla tuhisee? Mikä tuolla pilkistää? - ja lukijalle osoitettuja huomionkohdistimia - Ja nyt - katsos, nyt se juoksi --.

Runon sanasto on kekseliästä: vesirotan sairastelua kuvaavat kuhanuha, vesiköhä ja ryskäyskä ja kotiseutua kaislaranta, suviheinä ja rapakko; vesirotan viikset ovat mutaiset ja jalat rutaiset. Alkusoinnuttelu yhtyy luontevasti loppusoinnutteluun: kaislaranta kahisee / suviheinä suhisee / rapakossa rahisee. Kaikista maailman sanoista juuri vesirotta sihahtaa suussa niin mukavasti, että en yhtään ihmettele, että se oli kuulemma yksi ensimmäisiä sanojani (ja foneemivaivoista kärsivän kauhistus, tietysti).

Yhden lukemisen tärkeimmmistä funktioista - fiktiivisen säälin tunteen aiheuttaman katarttisen tunteen tuntemisenkin - Vanha vesirotta toteuttaa. Vesirotan vaivoihin on lukijan helppo samastua, ja jotenkin tuntuu hyvältä, että kun se runon lopussa juoksee suoraan kaislavuoteeseen / ja makaa jalat luoteeseen / ja kuono kohti kaakkoa, runon puhuja toteaa: Se auttaa Jaakko Vaakkoa.

Lapsilukijaa aliarvioimatta Vanha vesirotta rytminvaihdoksiin ja sulkuineen myös edustaa enemmän modernia kuin perinteistä runoutta, ja jos joku kylmänviileän kuvakielen arkkimodernisti Tuomas Anhava onkin piikitellyt Kunnasta jossain kapakkakeskustelussa, Kunnas panee kokoelmassaan paremmaksi ja kirjoittaa Haitulan laulussa:

Veisaisinpa virsiä / jos muistuttaisin Kirsiä. / Jos muistuttaisin Tuomasta / lakkaisin lauluja luomasta.

Voiko sitä enää hykerryttävämmin rytmistä loppusointurunoutta puolustaa.

Lopulta tietysti minkä tahansa runon, oli se sitten lastenloru tai pirullisen epäymmärrettävä post-post-postmoderni tajunnanvirtaus, merkittävyyden ratkaisee lukijan henkilökohtainen suhde siihen. Niinpä Vanha vesirotta on varhaislapsuuteni tärkein runo kieltä ja rytmiä enemmän kuitenkin siksi, että se tuo mieleeni isäni sellaisena kuin hän oli kahdeksankymmentäluvun alkuvuosina, alle kolmekymppisenä, viiksekkäänä (ei mitään ironista kalapuikkoviikisssä tuohon aikaan), kumartumassa puoleeni kysyen: "Mikä tuolla pilkistää?" ja minut vastaamassa koko kaksivuotiaan suurella elämänkokemuksella: "Vesirotta!"

Ja sitä paitsi, mökkirannassa eli ihan oikea piisami, tosielämän Jaakko Vaakko Vesirotta.

Jaakko Vaakko Vesirotta Maija Karman kuvaamana. (Jos ei ole lapsia, runoja voi lukea myös kissalleen.)