Lukukokemuksena Nainen katolla on kuitenkin jossain määrin häiritsevästi ahdistava, ja kaipaamani katharsis jää kokematta, vaikka satiiriseksi luonnehdittu teos onnistuukin paikoin - jos ei nyt aivan huutonaurattamaan niin kuitenkin synnyttämään vähintäänkin huvittunutta hymähtelyä.
Mitä tauolla olevan laulaja-lauluntekijän esikoisromaanista sitten sanoisi? Ainakin se on hyvin tunnistettava; sen maailmat ovat niin tätä päivää (suomalaisessa kirjallisuudessa raivostuttavan puhkikulutettua moniäänisyyttä myöten) ja tämän päivän melkein ja varhaiskeski-ikäisten nuoruutta, että hupia riittää tuttujen yksityiskohtien bongailusta: aika ennen ja jälkeen Internetin, 90-luvun Oasis, Cobainin itsemurha ja tyttöbändit, gonzojournalismi, juorujournalismi, tosi-tv, Hommafoorumille kirjoittavat elämänhallintataitoihinsa pettyneet periaatteessa ihan tavalliset miehet, peliteollisuuden voittokulku, suuryritysten nurjat puolet, väsyneet kotiäidit, oman elämänsä itsepintainen glamourittaminen tai siitä yhtä itsepintaisesti kieltäytyminen, viihdyttäjätytöille tekstaavat johtajat, itsensä henkistäminen joogaamalla tai juomalla, 80-luvun kuvaston (tetramehut! c-kasetit! Metallica!) nostalgisointi ja niin edelleen.
Tunnistan myös Vilkkumaan tavan kielentää maailmaa: joku on yhtä säälittävä kuin Se ei olekaan niin -kappaleen (2005) ovella seisova lapsi, ja siivoamaton koti hävettää. Jään miettimään, viittaako Vilkkumaa tahallaan itseensä (yksi henkilöhahmoista, saksalainen Hans, muuten puhuu koomisesti suomea siteeraamalla suomalaista pop- ja iskelmälyriikkaa, mutta ei nyt tokikaan tule lainanneeksi Vilkkumaata) vai onko kyse mieltymyksestä tiettyihin sanoihin ja vertauskuviin. Kiehtova piirre joka tapauksessa.
Biografisesti suuntautunut kirjallisuudentutkija voisi muuten myös saada kirjasta irti kiinnostavia yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Esimerkiksi olen aivan varma, että olen lukenut Vilkkumaan useasti kertovan jostain nuoruuden ajattelemattomassa uhmassa tapahtuneesta Pelastusarmeijan joulupakettien potkimisesta kerskakulutusyhteiskunnan kritiikkinä, mitä aikuinen Vilkkumaa on myöhemmin pitänyt hävettävänä - Naisessa katolla vastaava tapahtuma on yhden keskushenkilön, Siljan, nuoruudessaan itsenäisyyspäivänä pitämä palopuhe, jossa hän pyrkii tuomaan esille sen, mikä jossain runebergiläisessä isänmaalleen uhrautumisessa on lähtökohtaisesti pielessä, mutta josta tietenkin sotien jälkeisessä (juu, yhä edelleen) Suomessa tietenkin helposti pahoitetaan mieliä ja jota Silja itse muistaa myöhemmin vain syvästi häveten,vaikka kaikessahan on aina puolensa ja niin edelleen.
Vaikka en aivan kaikin puolin vakuutu Vilkkumaasta proosakirjailijana, Nainen katolla on kuitenkin jollain tapaa varsin lupaava esikoinen. Se nimittäin tuo monine kertojineen, heidän vain paikoin risteävine tarinoineen ja useine aikatasoineen mieleen Jennifer Eganin Pulitzer-palkitun romaanin A visit from the Goon Squad (2010, suom. Aika suuri hämäys, 2012) ja ehkä osittain kirjoituskurssille sijoittuvan juonen osan ja siitä syntyvän omasta elämästään fiktion tekemisen tematiikan vuoksi myös Eganin aiemman The Keep -romaanin (2006, suom. Sydäntorni, 2013). Vilkkumaa ei ehkä aivan kaikin paikoin vielä yllä Eganin nerokkuuden tasolle todellisuuden vinkeässä vääristelyssään, mutta ei hän myöskään jää siitä kovin kauas. Jos saisin toivoa, toivoisin Naiseen katolla vielä vähän enemmän valoa, vaikka se ehkä sitten söisikin siitä satiirisuudesta ainakin puolet.
