Kun Monika Fagerhomin Diva ilmestyi syksyllä 1998, olin
seitsemäntoistavuotias. Lukion toisella. Siinä iässä Schopenhauer,
Henry Miller ja Anaïs Nin, vallankumous ja Che Guevara (romaanin välistä
löytyi Che-postikortti, kun otin sen äsken hyllystä) olivat vakavia, puhettelevia kirjallisia viittauksia, koska olin niin tuskallisen
tietoinen heihin ja kaikkiin muihinkin liittyvien tietojeni ja lukukokemusteni ohuudesta.
Seitsemäntoistavuotiaana muistin kirkkaasti, miltä tuntui olla Flickkvinnan. -- Tretton år, strax fjorton. BabyWonder.
ja tulla valituksi koulun Luciaksi, kulkea sytytetyt kynttilät
vaaleilla hiuksilla (no okei, meidän koulussa oli sellainen paristoilla
toimiva kynttelikkö, joka istutettiin Lucian päähän, mutta joka
tapauksessa pystyin samastumaan Divaan, joka tietenkin joskus 70-luvulla
sai kulkea palavin kynttilöin kruunattuna) läpi koulun käytävän ja alas
juhlasaliin ja natten går tunga fjät and all that.
Ja tietysti siinä iässä rakastin Fagerholmin Divaa, vaikka ymmärsin siitä yhtä vähän kuin Schopenhauerista.
Päähenkilön Divan koin kaltaisekseni, vaikka pikemminkin Diva tietysti on haaveellisen minäkuvani kaltainen Phoenix-Marvel Girl, säkenöivän älykäs, kaunis, täynnä kulttuurisia sitaatteja ja tarvetta hengailla poikaystävän kanssa ja äidinkielen sijaisen kanssa ja tyttökavereiden kanssa, mutta kuitenkin olla syvällisempi kuin koulun pihan pussochkramfåglarna, jotka vaihtavat kiiltokuvia ja muistovärssyjä ja haaveilevat turvallisesta aviomiehestä. Diva haluaa tarkkailla itseään ja ympäristöään ja kirjoittaa itsensä todeksi, niin kuin minäkin. Valehdella suut ja silmät täyteen.
Myöhemmin olen tietysti miettinyt, onko Diva vaikea romaani sinänsä, vai vaikeuttiko sen ymmärtämistä vain
nuoruuteni.
En nimittäin muista Divasta juuri mitään. Parhaiten muistan sen, että tunnistin Divan kuvitteellisen itähelsinkiläisen lähiön, Värtbyhamnin, joka muistuttaa yksityiskohtaisesti lapsuuteni Puotilaa lahtineen (Värtbyviken) ja siltoineen (Ärrsjö bro) ja yksityisvenelaitureineen. Jopa Divan koulu, Östra läroverket, kuvaillaan arkkitehtuurisestikin samanlaiseksi kuin Puotilan Kukkaniityntiellä sijaitseva ruotsinkielinen yläaste. Jopa puhelinkopit ovat muistoissani samoilla pakoilla kuin Divassa. Vuonna 1998 ne olivat paikoillaan vielä todellisuudessakin.
Mutta hämmästyttävää kyllä, Diva ei jäänyt mieleeni edes onnistuneena teini-iän kuvauksena. Sitä se nimittäin varmasti on, mutta koska seitsemäntoistavuotiaana olin kielellisesti ja kirjallisestikin niin kokematon, en tajunnut edes sitä, miten Divan kieleen teini-ikäisen tytön puheen painotukset oli merkitty tummennoksin ja versaalein. En myöskään ymmärtänyt sitä, millaisia kauheuksia jääkiekkoa pelaavat ja Sartrea ja Camus'ta lukevat pojat ilmeisesti tekivät Divan naapurintytölle, puhekykynsä menettäneelle Karille.
Erityisesti Karin tarinaan on tarttunut Niina Miettinen, jonka Ylen radioteatterille Divasta tekemä dramatisointi Nukkelaboratorio - Bonustarina nuoruusvuosilta esitettiin tänään Yle Radio 1:ssä. Kuunnelmassa aikuisen Divan on kirjoitettava, kerrottava Karin tarina, se, kuinka jääkiekkojuipit piirittävät Karia, Kari laskee hiuksensa alas ikkunasta ja pojat, Divan veljetkin, kiipeävät niitä pitkin Karin huoneeseen. Kun kaikki tulee ilmi, Karin äiti puhuu häpeästä, joka seuraa siitä, että koko seutu on käynyt hänen tyttärensä huoneessa. Karin hiukset leikataan. Karin sisko SannaMaria raahaa sisartaan perässään, ja koulun teatterinurkassa Karille tapahtuu taas jotakin, mistä teinitytöt honottavat: "Jotain kyllä nähtiin ja kuultiin, mut kukaan ei tiedä mitä." Lopulta joulukuussa Kari sulkeutuu puhelinkoppiin, sytyttää tulitikun, palaa poroksi. Diva, Phoenix-Marvel Girl, toivoo voivansa iskeä kätensä puhelinkopin lasiseinän läpi ja pelastaa Karin, mutta todellisuudessa Karista jää jäljelle vain tyttöjen sytyttämät kynttilät ja muistovärssyt, jotka säilyvät yön yli sillä paikalla, jossa puhelinkoppi ennen oli. Diva voisi rakentaa tapahtumista muistojen talon, mutta Divan äiti, runoilija, sanoo: "Rakenna uutta."
Luulen, että seitsemäntoistavuotiaana en pystynyt aivan käsittämään, miten tyystin epäluotettavaa kerrontaa Diva on, enkä ehkä pääse siihen epäluotettavuuteen käsiksi näin aikuisenakaan; edes tunnin mittaiseksi puristettu radioteatteridramatisiointikaan ei täysin avautunut vielä toisella kuuntelukerrallakaan. Teinitytöt kyllä kiekuvat, tulitikut syttyvät, seitsemänkymmentäluvun iskelmä soi ja sellaisia lauseita kuin "jokaisen naisen sisällä on palava nukke" toistetaan, ja vaikka Karin hiukset kuvataankin pitkiksi ja paksuiksi kuin sadun prinsessalla, on silti vaikea olla ottamatta Divaa tosissaan, vaikka Matti Linnavuori selittääkin oivaltavasti uusimmassa Parnassossa Monika Fagerholmin romaanien syklistä, toisteista, upottavaa kerrontaa: "Ehdotan jopa, ettei henkilöille 'tapahdu' mitään. Sitä sietääkseen he sepittävät itsestään tarinoita."
Silti mieleni tekee uskoa Divaa. Romaanin alussahan hän kirjoittaa Allt jag berättar är sant.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Jätetyksi tulemisen taito (Yksinkertaisia sanoja rakkaudesta pt. 2)
Roomalainen lyyrinen runoilija Gaius Valerius Catullus (87/84 - n. 54 eaa.) tuli tyttönsä jättämäksi ja purki tuntojaan suurin piirtein näin sanaillen:
Poloinen Catullus, lakkaa olemasta tyhmä
ja anna sen mennä, mikä mennyt on.
Kerran sinulle loistivat kirkkaat auringot,
kun menit sinne, minne vei tyttö,
jota rakastit enemmän kuin kukaan koskaan
ja jonka kanssa tapahtui kaikkea leikkisää,
mitä halusit, eikä tyttö vastustanut,
silloin sinulle todellakin loistivat kirkkaat auringot.
Nyt kun tyttö ei enää halua, älä sinäkään heikkouttasi halua,
äläkä tavoittele sitä, joka on pakenemassa, älä elä onnettomana,
vaan kestä ja siedä, järkähtämättömin mielin.
Hyvästi, tyttö, jo Catullus kestää,
eikä kaipaa eikä pyydä vasten tahtoasi.
Mutta tulet kärsimään, kun kukaan ei enää pidä sinua minään.
Sääli sinua, katala nainen, millainen elämä sinulle jääkään!
Kuka enää käy luonasi? Kuka enää pitää sinua kauniina?
Kuka enää koskaan rakastaa sinua? Kuka kutsuu sinua omakseen?
Ketä suutelisit? Kenen huulia purisit?
Mutta sinä, Catullus, kestä päättäväisesti.
(Käännös on mitaton ja minun tekemäni. Alkuperäisen, mitallisen latinankielisen tekstin sekä lukuisia käännöksiä eri kielille, myös suomeen, voi lukea vaikkapa täältä.)
Catulluksen lyhyet runot ovat nugae, 'tyhjänpäiväisyyksiä', 'ajanvieterunoja' - siis jotain sellaista, mitä on kirjoitettu todennäköisesti sen kummemmin sommittelematta, viihteeksi, viihdykkeeksi. Ehkä siksi, että antiikin kirjallisesta kulttuurista on säilynyt meidän päiviimme asti kovin vähän, Catulluksenkin joutavuudet päätyvät tänä päivänä helposti liiankin ryppyotsaisen korkeakirjallisen tarkastelun kohteeksi, ja niitä tutkitaan kuin jotain Nobel-palkittua taidelyriikkaa, vaikka luontevampi rinnastuskohde olisi esimerkiksi popsanoitukset tai jotain.
Olen esimerkiksi seurannut luentoa, jossa edellä kääntämääni lyhyttä runoa numero 8 on luonnehdittu sisällöltään naiiviksi ja syntaksiltaan kömpelöksi, runon on esimerkiksi sanottu sisältävän vaatimattomasti muotoiltuja kohtia ja vaikuttavan siltä, kuin se olisi kirjoitettu aamuyön pimeinä tunteina, vähän sekavassa mielentilassa.
Totta toki on, että korkeakirjallisessa kontekstissa voi vaikuttaa osaamattomalta puuhastelulta se, että Catullus ei esimerkiksi lähde varioimaan sananvalinnoissaan, vaan kun kerran kirkkaat auringot ovat loistaneet, ei muutaman säkeen päästä sädehtivä päivä paista, vaan Catullus tyytyy vain vahvistamaan: todellakin, silloin sinulle loistivat kirkkaa auringot. Toisaalta miksei toistoa voisi tulkita harkituksi tehokeinoksi - vähän samaan tapaan kuin popmusiikissa? Kun jokin uuden aallon postpunkrockyhtye The Police jää jumittamaan I can't, I can't, I can,t, I can't stand losing, I can't, I can't, I can't stand losing - you, kukaan ei kai ryhdy tosissaan esittämään, että nyt, pojat, tarvittaisiin vähän vaihtelua noihin sanoihin.
Ja yhtäkkiä ikivanha roomalainen runoilija alkaa hahmottaa paikkansa kolmen soinnun runouden kentässä. Catulluksen alter ego ja The Police -yhtyeen Stingin sanoittaman kappaleen I can't stand losing you (1978) puhuja ovat samassa tilanteessa. Tyttöystävä on jättänyt, ja tilittämisen avulla pitäisi löytää vähän lohtua ja kovettaa mieltä. Kumpikin puhuja puhuttelee tyttöään uhkailevaan sävyyn. Catullus antaa Lesbiansa ymmärtää, että tällä ei ole miesmarkkinoilla mitään jakoa Catulluksen hylättyään (todellisuudessa asia lienee ollut juuri päinvastoin, sillä Catulluksen rakastetulla Clodialla eli runojen Lesbialla oli kyllä jo Catulluksen kanssa hengaillessaan muitakin miesystäviä, minkä lisäksi hän oli myös tahollaan naimisissa, toisin kuin poloinen Catullus). Stingin puhuja puolestaan panee peliin koko elämänsä - But you'll be sorry when I'm dead / and all this guilt will be on your head - eli uhkaa riistävänsä hengen itseltään, koska ei vain siedä tulla jätetyksi. Aivan kuten Catullus, hän myös vakuuttaa tytölleen, että vastentahtoisena hän ei tästä piittaa - and you don't care so I won't cry - ja kuitenkin kumpikin ruikuttaa sydämensä pohjasta.
Tietysti tällainen itkeminen on naiivia ja aamuyöllä neljän aikaan kirjoitetun oloista, mutta mitä sitten? Ei näitä tekstejä ole tarkoitettu tavattaviksi yliopistojen kammioissa, vaan luukutettavaksi teni-ikäisen makuuhuoneessa silloin, kun tarvitaan jätetyksi tulemisen taitoa. Ehkä ei tarvitse itse turvautua äärimmäisiin coping-keinoihin, kun voi sen sijaan heiluttaa nyrkkiä ilmassa - I can't, I can't, I can't stand losing you - ja lopuksi todeta näennäisen tyynesti kuin Catullus - Vale, puella, iam Catullus obdurat ('hyvästi, tyttö, jo Catullus kestää') ja kukapa nyt enää haluaisikaan kanssasi pussailla.
(Tämän kirjoituksen lähteenä on käytetty Paavo Castrénin ja Leena Pietilä-Castrénin teosta Antiikin käsikirja (2000) ja Sari Kivistön ym. kirjoittamaa teosta Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007). Lisäksi kirjoituksen lähteenä ovat professori Olli Salomiehen Helsingin yliopiston latinan kielen ja kirjallisuuden oppiaineessa pitämät Catullus-luennot syksyllä 2011.)
Poloinen Catullus, lakkaa olemasta tyhmä
ja anna sen mennä, mikä mennyt on.
Kerran sinulle loistivat kirkkaat auringot,
kun menit sinne, minne vei tyttö,
jota rakastit enemmän kuin kukaan koskaan
ja jonka kanssa tapahtui kaikkea leikkisää,
mitä halusit, eikä tyttö vastustanut,
silloin sinulle todellakin loistivat kirkkaat auringot.
Nyt kun tyttö ei enää halua, älä sinäkään heikkouttasi halua,
äläkä tavoittele sitä, joka on pakenemassa, älä elä onnettomana,
vaan kestä ja siedä, järkähtämättömin mielin.
Hyvästi, tyttö, jo Catullus kestää,
eikä kaipaa eikä pyydä vasten tahtoasi.
Mutta tulet kärsimään, kun kukaan ei enää pidä sinua minään.
Sääli sinua, katala nainen, millainen elämä sinulle jääkään!
Kuka enää käy luonasi? Kuka enää pitää sinua kauniina?
Kuka enää koskaan rakastaa sinua? Kuka kutsuu sinua omakseen?
Ketä suutelisit? Kenen huulia purisit?
Mutta sinä, Catullus, kestä päättäväisesti.
(Käännös on mitaton ja minun tekemäni. Alkuperäisen, mitallisen latinankielisen tekstin sekä lukuisia käännöksiä eri kielille, myös suomeen, voi lukea vaikkapa täältä.)
Catulluksen lyhyet runot ovat nugae, 'tyhjänpäiväisyyksiä', 'ajanvieterunoja' - siis jotain sellaista, mitä on kirjoitettu todennäköisesti sen kummemmin sommittelematta, viihteeksi, viihdykkeeksi. Ehkä siksi, että antiikin kirjallisesta kulttuurista on säilynyt meidän päiviimme asti kovin vähän, Catulluksenkin joutavuudet päätyvät tänä päivänä helposti liiankin ryppyotsaisen korkeakirjallisen tarkastelun kohteeksi, ja niitä tutkitaan kuin jotain Nobel-palkittua taidelyriikkaa, vaikka luontevampi rinnastuskohde olisi esimerkiksi popsanoitukset tai jotain.
Olen esimerkiksi seurannut luentoa, jossa edellä kääntämääni lyhyttä runoa numero 8 on luonnehdittu sisällöltään naiiviksi ja syntaksiltaan kömpelöksi, runon on esimerkiksi sanottu sisältävän vaatimattomasti muotoiltuja kohtia ja vaikuttavan siltä, kuin se olisi kirjoitettu aamuyön pimeinä tunteina, vähän sekavassa mielentilassa.
Totta toki on, että korkeakirjallisessa kontekstissa voi vaikuttaa osaamattomalta puuhastelulta se, että Catullus ei esimerkiksi lähde varioimaan sananvalinnoissaan, vaan kun kerran kirkkaat auringot ovat loistaneet, ei muutaman säkeen päästä sädehtivä päivä paista, vaan Catullus tyytyy vain vahvistamaan: todellakin, silloin sinulle loistivat kirkkaa auringot. Toisaalta miksei toistoa voisi tulkita harkituksi tehokeinoksi - vähän samaan tapaan kuin popmusiikissa? Kun jokin uuden aallon postpunkrockyhtye The Police jää jumittamaan I can't, I can't, I can,t, I can't stand losing, I can't, I can't, I can't stand losing - you, kukaan ei kai ryhdy tosissaan esittämään, että nyt, pojat, tarvittaisiin vähän vaihtelua noihin sanoihin.
Ja yhtäkkiä ikivanha roomalainen runoilija alkaa hahmottaa paikkansa kolmen soinnun runouden kentässä. Catulluksen alter ego ja The Police -yhtyeen Stingin sanoittaman kappaleen I can't stand losing you (1978) puhuja ovat samassa tilanteessa. Tyttöystävä on jättänyt, ja tilittämisen avulla pitäisi löytää vähän lohtua ja kovettaa mieltä. Kumpikin puhuja puhuttelee tyttöään uhkailevaan sävyyn. Catullus antaa Lesbiansa ymmärtää, että tällä ei ole miesmarkkinoilla mitään jakoa Catulluksen hylättyään (todellisuudessa asia lienee ollut juuri päinvastoin, sillä Catulluksen rakastetulla Clodialla eli runojen Lesbialla oli kyllä jo Catulluksen kanssa hengaillessaan muitakin miesystäviä, minkä lisäksi hän oli myös tahollaan naimisissa, toisin kuin poloinen Catullus). Stingin puhuja puolestaan panee peliin koko elämänsä - But you'll be sorry when I'm dead / and all this guilt will be on your head - eli uhkaa riistävänsä hengen itseltään, koska ei vain siedä tulla jätetyksi. Aivan kuten Catullus, hän myös vakuuttaa tytölleen, että vastentahtoisena hän ei tästä piittaa - and you don't care so I won't cry - ja kuitenkin kumpikin ruikuttaa sydämensä pohjasta.
Tietysti tällainen itkeminen on naiivia ja aamuyöllä neljän aikaan kirjoitetun oloista, mutta mitä sitten? Ei näitä tekstejä ole tarkoitettu tavattaviksi yliopistojen kammioissa, vaan luukutettavaksi teni-ikäisen makuuhuoneessa silloin, kun tarvitaan jätetyksi tulemisen taitoa. Ehkä ei tarvitse itse turvautua äärimmäisiin coping-keinoihin, kun voi sen sijaan heiluttaa nyrkkiä ilmassa - I can't, I can't, I can't stand losing you - ja lopuksi todeta näennäisen tyynesti kuin Catullus - Vale, puella, iam Catullus obdurat ('hyvästi, tyttö, jo Catullus kestää') ja kukapa nyt enää haluaisikaan kanssasi pussailla.
(Tämän kirjoituksen lähteenä on käytetty Paavo Castrénin ja Leena Pietilä-Castrénin teosta Antiikin käsikirja (2000) ja Sari Kivistön ym. kirjoittamaa teosta Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007). Lisäksi kirjoituksen lähteenä ovat professori Olli Salomiehen Helsingin yliopiston latinan kielen ja kirjallisuuden oppiaineessa pitämät Catullus-luennot syksyllä 2011.)
perjantai 11. marraskuuta 2011
Yksinkertaisia sanoja rakkaudesta
Koska en osaa kirjoittaa musiikista, kirjoitan sanoista.
Olen usein ajautunut erään kollegani kanssa kiistelemään siitä, mikä merkitys sanoilla on popmusiikissa. Kollegani mielestä sanat eivät merkitse mitään; minä kirjallisesti suuntautuneena en aina osaa sanoa, kuuntelenko popmusiikkia, koska pidän musiikista vai koska sanat puhuttelevat minua.
Lapsuuden suosikkiyhtyeeni Abban sanoituksista enimmäkseen vastannut muusikko Björn Ulvaeus - jonka kontolla ovat muun muassa sellaiset sanoittamisen helmet kuin "dum dum diddle / to be your fiddle" (!) - on muistaakseni jossain sanonut, että sanat olivat Abballe lähinnä jotain, mitä tarvittiin, jotta melodia voidaan esittää laulettuna. Abba onkin tietysti varsin sävellysvoittoista musiikkia, ja sen sanoituksista, varsinkin varhaisista, kuulee kyllä, etteivät ne ole natiivin englannin puhujan kirjoittamia (vai mitä sanotte sellaisista pieleen menneistä idiomeista kuin "love isn't easy but it sure is hard enough"?), mutta toisaalta: jos jokin yksinkertaiseen melodiankatkelmaan perustuva The Winner Takes It All (1980) ei puhuttele juuri sanoituksensa kautta, niin minkä sitten? "The gods may throw a dice / their minds as cold as ice / and someone way down here / loses someone dear" on katharttisuudessaan niin lähellä kreikkalaista tragediaa, ettei oikeastaan enää edes ihmetytä, että Ulvaeusesiintyi Mamma Mia -elokuvan (2008) cameo-roolissaan kreikkalaiseksi jumalaksi pukeutuneena.
Vanhan musiikinkirjan mukaan (jota Ismo Alanko aikoinaan lainasi Neljän baritonin esittämään kappaleeseen Popmusiikkia (1997)) popmusiikki on "yksinkertaisia sanoja rakkaudesta". Mutta toisinaan, parhaimmillaan, yksinkertaiset sanat rakkaudesta on kirjoitettu niin hyvin, että ne menisivät minkä runousopin tahansa mukaan runoudesta, niin kuin nyt vaikkapa Kent-yhtyeen Pärlor (2001, 'Helmiä').
Kappaleen kielikuvien sävy on tumma; siinä lauletaan satuja lapsille, jotka ovat nykyään aikuisia ("sagor för barn som är vuxna nu") jääkylmässä Ikea-maassa ("i ett iskallt Ikea-land"). Puhuja pyytää maailmaansa pyörimään jälleen ("Så snurra min jord igen"), mistä voi tietysti päätellä, että maailma on ollut pysähdyksissä - ehkä on erottu, niin kuin popkappaleissa usein erotaan - mutta nyt maailma pidättelee henkeään, radio soittaa "meidän kappalettamme", puhuja pyytää antamaan tilaisuuden, koska "du är min vän och vi lär oss av varann" ja myöntää, että se on kuitenkin vain yksi syistä ("bara ett av skälen").
Kappaleessa on siis tavallisia asioita tavallisessa popkappaleessa, mutta kun kappaleen puhuja
kysyy "Vilken färg har själen, älskling?" ei voi olla ajattelematta Federico Garcia Lorcan
rakkausrunoa Cancioncilla del primer deseo (1925, englanniksi Ditt of first desire), jossa käsketään sielua muuttumaan appelsiininväriseksi - "Alma, / ponte color naranja" ("Soul, / turn orange-coloured"), varsinkaan, jos näkee, että ainakin kotisivuillaan yhtye kirjoittaa säkeet samalla tavalla sulkujen sisään kuin Lorcakin runossaan. Tavallista popkappaletta runollisemmalta tuntuu myös alliteraatio skälen själen, joka kytkee ensimmäisen säkeistön säkeen "det är ett av skälen" ja kertosäkeen "Vilken färg har själen" -kysymyksen.
Korkeakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan Kentin Pärlor-teksti on avoin ja jättää tilaa tulkinnoille, sillä puhuja ei koskaan kerro, mistä muista syistä kuin ystävyydestä kuulijan tulisi antaa hänelle tilaisuus. Det är bara ett av skälen, niin kuin tietysti sanatkin ovat popmusiikin kuuntelullekin vain yksi monista syistä. Koska en osaa kirjoittaa musiikista, tullen jatkossakin kirjoittamaan niistä. Sanoista, syistä.
Olen usein ajautunut erään kollegani kanssa kiistelemään siitä, mikä merkitys sanoilla on popmusiikissa. Kollegani mielestä sanat eivät merkitse mitään; minä kirjallisesti suuntautuneena en aina osaa sanoa, kuuntelenko popmusiikkia, koska pidän musiikista vai koska sanat puhuttelevat minua.
Lapsuuden suosikkiyhtyeeni Abban sanoituksista enimmäkseen vastannut muusikko Björn Ulvaeus - jonka kontolla ovat muun muassa sellaiset sanoittamisen helmet kuin "dum dum diddle / to be your fiddle" (!) - on muistaakseni jossain sanonut, että sanat olivat Abballe lähinnä jotain, mitä tarvittiin, jotta melodia voidaan esittää laulettuna. Abba onkin tietysti varsin sävellysvoittoista musiikkia, ja sen sanoituksista, varsinkin varhaisista, kuulee kyllä, etteivät ne ole natiivin englannin puhujan kirjoittamia (vai mitä sanotte sellaisista pieleen menneistä idiomeista kuin "love isn't easy but it sure is hard enough"?), mutta toisaalta: jos jokin yksinkertaiseen melodiankatkelmaan perustuva The Winner Takes It All (1980) ei puhuttele juuri sanoituksensa kautta, niin minkä sitten? "The gods may throw a dice / their minds as cold as ice / and someone way down here / loses someone dear" on katharttisuudessaan niin lähellä kreikkalaista tragediaa, ettei oikeastaan enää edes ihmetytä, että Ulvaeusesiintyi Mamma Mia -elokuvan (2008) cameo-roolissaan kreikkalaiseksi jumalaksi pukeutuneena.
Vanhan musiikinkirjan mukaan (jota Ismo Alanko aikoinaan lainasi Neljän baritonin esittämään kappaleeseen Popmusiikkia (1997)) popmusiikki on "yksinkertaisia sanoja rakkaudesta". Mutta toisinaan, parhaimmillaan, yksinkertaiset sanat rakkaudesta on kirjoitettu niin hyvin, että ne menisivät minkä runousopin tahansa mukaan runoudesta, niin kuin nyt vaikkapa Kent-yhtyeen Pärlor (2001, 'Helmiä').
Kappaleen kielikuvien sävy on tumma; siinä lauletaan satuja lapsille, jotka ovat nykyään aikuisia ("sagor för barn som är vuxna nu") jääkylmässä Ikea-maassa ("i ett iskallt Ikea-land"). Puhuja pyytää maailmaansa pyörimään jälleen ("Så snurra min jord igen"), mistä voi tietysti päätellä, että maailma on ollut pysähdyksissä - ehkä on erottu, niin kuin popkappaleissa usein erotaan - mutta nyt maailma pidättelee henkeään, radio soittaa "meidän kappalettamme", puhuja pyytää antamaan tilaisuuden, koska "du är min vän och vi lär oss av varann" ja myöntää, että se on kuitenkin vain yksi syistä ("bara ett av skälen").
Kappaleessa on siis tavallisia asioita tavallisessa popkappaleessa, mutta kun kappaleen puhuja
kysyy "Vilken färg har själen, älskling?" ei voi olla ajattelematta Federico Garcia Lorcan
rakkausrunoa Cancioncilla del primer deseo (1925, englanniksi Ditt of first desire), jossa käsketään sielua muuttumaan appelsiininväriseksi - "Alma, / ponte color naranja" ("Soul, / turn orange-coloured"), varsinkaan, jos näkee, että ainakin kotisivuillaan yhtye kirjoittaa säkeet samalla tavalla sulkujen sisään kuin Lorcakin runossaan. Tavallista popkappaletta runollisemmalta tuntuu myös alliteraatio skälen själen, joka kytkee ensimmäisen säkeistön säkeen "det är ett av skälen" ja kertosäkeen "Vilken färg har själen" -kysymyksen.
Korkeakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan Kentin Pärlor-teksti on avoin ja jättää tilaa tulkinnoille, sillä puhuja ei koskaan kerro, mistä muista syistä kuin ystävyydestä kuulijan tulisi antaa hänelle tilaisuus. Det är bara ett av skälen, niin kuin tietysti sanatkin ovat popmusiikin kuuntelullekin vain yksi monista syistä. Koska en osaa kirjoittaa musiikista, tullen jatkossakin kirjoittamaan niistä. Sanoista, syistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)