Yksinkertaisia sanoja rakkaudesta

Koska en osaa kirjoittaa musiikista, kirjoitan sanoista.

Olen usein ajautunut erään kollegani kanssa kiistelemään siitä, mikä merkitys sanoilla on popmusiikissa. Kollegani mielestä sanat eivät merkitse mitään; minä kirjallisesti suuntautuneena en aina osaa sanoa, kuuntelenko popmusiikkia, koska pidän musiikista vai koska sanat puhuttelevat minua.

Lapsuuden suosikkiyhtyeeni Abban sanoituksista enimmäkseen vastannut muusikko Björn Ulvaeus - jonka kontolla ovat muun muassa sellaiset sanoittamisen helmet kuin "dum dum diddle / to be your fiddle" (!) - on muistaakseni jossain sanonut, että sanat olivat Abballe lähinnä jotain, mitä tarvittiin, jotta melodia voidaan esittää laulettuna. Abba onkin tietysti varsin sävellysvoittoista musiikkia, ja sen sanoituksista, varsinkin varhaisista, kuulee kyllä, etteivät ne ole natiivin englannin puhujan kirjoittamia (vai mitä sanotte sellaisista pieleen menneistä idiomeista kuin "love isn't easy but it sure is hard enough"?), mutta toisaalta: jos jokin yksinkertaiseen melodiankatkelmaan perustuva The Winner Takes It All (1980) ei puhuttele juuri sanoituksensa kautta, niin minkä sitten? "The gods may throw a dice / their minds as cold as ice / and someone way down here / loses someone dear" on katharttisuudessaan niin lähellä kreikkalaista tragediaa, ettei oikeastaan enää edes ihmetytä, että Ulvaeusesiintyi Mamma Mia -elokuvan (2008) cameo-roolissaan kreikkalaiseksi jumalaksi pukeutuneena.

Vanhan musiikinkirjan mukaan (jota Ismo Alanko aikoinaan lainasi Neljän baritonin esittämään kappaleeseen Popmusiikkia (1997)) popmusiikki on "yksinkertaisia sanoja rakkaudesta". Mutta toisinaan, parhaimmillaan, yksinkertaiset sanat rakkaudesta on kirjoitettu niin hyvin, että ne menisivät minkä runousopin tahansa mukaan runoudesta, niin kuin nyt vaikkapa Kent-yhtyeen Pärlor (2001, 'Helmiä').

Kappaleen kielikuvien sävy on tumma; siinä lauletaan satuja lapsille, jotka ovat nykyään aikuisia ("sagor för barn som är vuxna nu") jääkylmässä Ikea-maassa ("i ett iskallt Ikea-land"). Puhuja pyytää maailmaansa pyörimään jälleen ("Så snurra min jord igen"), mistä voi tietysti päätellä, että maailma on ollut pysähdyksissä - ehkä on erottu, niin kuin popkappaleissa usein erotaan - mutta nyt maailma pidättelee henkeään, radio soittaa "meidän kappalettamme", puhuja pyytää antamaan tilaisuuden, koska "du är min vän och vi lär oss av varann" ja myöntää, että se on kuitenkin vain yksi syistä ("bara ett av skälen").

Kappaleessa on siis tavallisia asioita tavallisessa popkappaleessa, mutta kun kappaleen puhuja
kysyy "Vilken färg har själen, älskling?" ei voi olla ajattelematta Federico Garcia Lorcan
rakkausrunoa Cancioncilla del primer deseo (1925, englanniksi Ditt of first desire), jossa käsketään sielua muuttumaan appelsiininväriseksi - "Alma, / ponte color naranja" ("Soul, / turn orange-coloured"), varsinkaan, jos näkee, että ainakin kotisivuillaan yhtye kirjoittaa säkeet samalla tavalla sulkujen sisään kuin Lorcakin runossaan. Tavallista popkappaletta runollisemmalta tuntuu myös alliteraatio skälen själen, joka kytkee ensimmäisen säkeistön säkeen "det är ett av skälen" ja kertosäkeen "Vilken färg har själen" -kysymyksen.

Korkeakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan Kentin Pärlor-teksti on avoin ja jättää tilaa tulkinnoille, sillä puhuja ei koskaan kerro, mistä muista syistä kuin ystävyydestä kuulijan tulisi antaa hänelle tilaisuus. Det är bara ett av skälen, niin kuin tietysti sanatkin ovat popmusiikin kuuntelullekin vain yksi monista syistä. Koska en osaa kirjoittaa musiikista, tullen jatkossakin kirjoittamaan niistä. Sanoista, syistä.