Sain entiseltä latinan opettajaltani lahjaksi Kalevalan - latinaksi.
Sen voi varmaan vielä jotenkin järjellisesti selittää, että kaksituhatta vuotta sitten Rooman valtakunnassa sittemmin kuolleella kielellä kirjoitettuja tekstejä yhä käännetään nykyisin käytössä oleville kielille, mutta mitä pitäisi ajatella vaivannäöstä päinvastoin?
Ainakin Kalevala Latina viehättää, ilahduttaa ja huvittaa tunnistettavuudessaan jo alkusäkeillään: Animus meum agitat / cogitatque cerebellum, / ut incipiam cantare, / velim verba dictitare, / versus veteres proferre. Miten Lönnrot sen panikaan: Mieleni minun tekevi, / aivoni ajattelevi, / lähteäni laulamahan / saa'ani sanelemahan, / sukuvirttä suoltamahan / lajivirttä laulamahan. Runojalan poljento on sama, ja alut sointuvat kuin alkuperäisessä. Kun vielä lukee vähän pitemmälle ja huomaa Väinämöisen saavan latinankielisiksi epiteeteikseen vetus vates eli 'vanha ennustaja / näkijä; runoilja', alkaa jo mielessään miettiä, mahtoiko Kalevala sittenkin syntyäkin latinankielisenä, niin mainiosti sanat tuntuvat osuvan kohdilleen. Osuvuudesta saa tietysti kiittää eurooppalaisen kansalliseepoksen traditiot tunteneen Lönnrotin ohella myös paneutunutta kääntäjää.
Ehdotus Kalevalan latinaksi saattamisesta oli tullut teoksen 150-vuotisjuhlavuoden (1985) toimikunnalta "in perpetuam huis anniversarii memoriam" ('tämän juhlavuoden ikuiseksi muistoksi'). Käännöstyön tehneen Tuomo Pekkasen teokseen kirjoittamasta esipuheesta huomaa, että kysymys siitä, onko työssä mitään mieltä, on käynyt myös kääntäjänsä mielessä. Miksi etsiä vastineita suomen kielestäkin jo ammoisia aikoja sitten uudempien tieltä väistyneille sanoille, miksi yrittää tavoittaa kansanrunouden rytmi sille vieraalla kielellä? Esipuheessaan Pekkanen kuitenkin kauniisti korostaa, että latinankielisen Kalevalan ei ole tarkoituskaan matkia antiikin tai keskiajan latinankielistä runoutta, vaan pikemminkin osoittaa, että latinaksi voi yhä kirjoittaa elävästi ja elinvoimaisesti; mikään kuollut kieli latina ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan.
Latinan opettajalta kysytään usein, onko latinan opiskelu kuivaa kielioppipykälien pänttäystä, puunilaissotia ja monituhatsivuisten muinaisten eeposten tahkoamista. Vastaus on, että ei toki, sillä latinaksi on käännetty mitä mielenkiintoisin joukko oman aikamme ja kulttuurimme tekstejä, eikä tarvitse edes rajoittautua kansanrunouteen. Potentiaalisia latinisteja ilahduttanee tieto, että monet rakkaimmista lapsuuden lukukokemuksista on mahdollista uudistaa lukemalla käännöksinä esimerkiksi Nalle Puhin (Winnie ille Pu ja Domus Puensis) ja Harry Potterin (Harrius Potter et philosophi lapis ja Harrius Potter et camera secretorum) seikkailuja. Sarjakuvista latinaksi on luonnollisesti saatavilla Asterixeja, mutta myös esimerkiksi Tenavia.
Ongelmallisempaa kuin kiinnostavan oheislukemisen puute on kuitenkin ehkä se, että latina on niin tavattoman taipuisa kieli, että sujuvan lukutaidon hankkimiseen tarvitaan melko monivuotiset opinnot, ennen kuin opiskelijalle aukeavat edes sanat, joilla kustantaja pyrkii Lewis Carrollin (latinaksi tietysti Ludovici Carroll!) Alicia in terra mirabili (Liisa Ihmemaassa) -teosta markkinoimaan: "Facetiae eius atque satira iucunda ad omnes homines pertinent. Nunc eum gusta in eum sermonem versum in quo Iulius Caesar, si satis fortunatus fuisset, eum legere potuisset." ('Sen [kirjan] leikillisyys ja ihana satiiri koskettavat kaikkia ihmisiä. Maista sitä nyt käännettynä kielelle, jolla Julius Caesar olisi voinut sen lukea, jos hän olisi ollut niin onnekas.')
Peruskoulun ja harvoin vielä lukionkaan latinan opinnot tuskin riittävät sellaisen onnekkuuden saavuttamiseen, että voisi seurata ludus Quiddichin ('huispausmatsi') tai Heffalumpum captaren ('Möhköfantin metsästys') etenemistä, ellei oppilas satu olemaan jonkin sortin Henry Winter (mitä hän ei toisaalta toivottavasti ei ole, jos otetaan huomioon kyseisen fiktiivisen hahmon kielellisen nerouden lisäksi myös hahmon tietynlainen epästabiilius).
Mihin näitä käännöksiä sitten tarvitaan? Jos ne lähinnä huvittavat pientä latinan opinnoissan hyvin, hyvin pitkälle sinnitelleiden joukkoa, mitä järkeä niiden tekemisessä on?
Ihmisyydessä ehkä tajunnanräjäyttävän upeinta on kyky tehdä asioita,
joista ei ole minkäänlaista välitöntä tuotannollis-taloudellista hyötyä.
Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Raamatun kääntäminen Keski-Maan kielelle tai Hamletin esittäminen klingoniksi tai se, että edes muutama Caesarin sotatoimien kintereillä Gallian soilla päiväkausia rämpinyt latinanopiskelijaparka voi hengähtää Silva centum iugerumissa ('sadan neljäsosahehtaarin metsässä') tai seurata vaihteeksi opetusta oppilaitoksessa nimeltä Schola Hogvartensis Artium Magicarum et Fascinationis tai kokea, miten tietäjä iänikuinen loiheisi lausumahan, jos sattuisi haastelemaan kuten muinaiset roomalaiset. Ei tällaisten asioiden tekemiselle mitään järjellistä selitystä tai tarvetta ole, mutta kas, siinäpä niiden suoma nautinto juuri piileekin.
perjantai 11. toukokuuta 2012
lauantai 5. toukokuuta 2012
Lost in translation?
Per sidera iuro / per superos et si qua fides tellure sub ima est / invitus, regina, tuo de litora cessi.
Minä vannon tähtien kautta, / taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: / vastoin tahtoa, valtiatar, sinun maaltasi poistuin. (Vergilius: Aeneis. Kuudes kirja, 458-460.)
Miten antiikin mitallinen runo parhaiten kääntyisi suomen kielelle? Pitäisikö kääntäjän pyrkiä säilyttämään runomitta - vai välittämään nykyajan lukijalle modernilla, elävällä kielellä se, mikä entisaikain Salatuissa elämissä oli olennaisinta? Sisälläni käyvät taistelua - kuin aikoinaan Parnasson sivuilla! - suuret suomalaiset heksametrikot, isä Päivö ja poika Teivas Oksala, ja antiikin runoudesta omaa runouttaan tehnyt Pentti Saarikoski.
Saarikoski käänsi, koska halusi "saattaa nämä kaksituhatta vuotta vanhat tekstit osaksi elävää nykyrunoutta". Runousoppi sai kyytiä, kun Saarikoski riimitteli Catullusta tähän tapaan: Sinun persettäsi Caesar en ole koskaan nuollut / yksi lysti minulle oletko elossa vai kuollut. (Catulluksen epigrammi 93.) Latinisti kauhistuu, muttei runon sisältöä, sillä kyllähän hän tietää, että osa Catulluksen lyhyistä pilkkarunoista sisältää alkukielelläkin sellaisia rivouksia, että miesprofessori jättää tietyt kohdat luennoillaan kääntämättä "kun läsnä on teitä naisiakin". Sen sijaan latinistia hirvittävät loppusoinnut; Catullus ei sellaisia käyttänyt.
Mutta siitä ei pääse mihinkään, että latinaa osaamattomalle Saarikosken suomennos välittää juuri sen, mitä Catullus runollaan aikoinaan halusi sanoa, ja juuri sellaisella kielenparrella, että runon pilkkaava luonne ei jää epäselväksi. Voiko samaan päästä, jos kääntää alkuperäisen runomitan säilyttäen? Ei kai suomen kielen pusertaminen sille vieraaseen muottiin voi millään olla vaivan arvoista?
Antiikin runomitat - esimerkiksi eepoksissa käytetty heksametri - perustuivat pitkien ja lyhyiden tavujen säännölliseen vaihteluun, mikä itse asiassa sopii suomen kieleen varsin hyvin. Suomessa tavu on lyhyt, jos se loppuu lyhyeen vokaaliin, muussa tapauksessa se on pitkä. Niinpä kun Päivö Oksala kääntää Vergiliukselta säkeen per superos et si qua fides tellure sub ima est suomeksi muotoon taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa, hän ei tavoita ainoastaan Vergiliuksen tarkoittamaa merkitystä vaan myös muodon, jolla Vergilius sen esittää: pitkät ja lyhyet tavut seuraavat toisiaan sekä alkutekstissä että suomennoksessa häkellyttävän samalla tavalla. Koko kaksitoistakirjaisen eepoksen jokaikinen säe ei toki ole aivan alkutekstinsä peilikuva; sen verran runomitan tuleekin joustaa ja taipua käyttäjänsä käsissä.
Runomitat joustivat toki antiikin aikanakin. Siitä huolimatta runon sitominen mittaan sitoo kirjaimellisesti myös kirjailijaa. Tietyt sanat on tavurakenteensa vuoksi pakko jättää pois ja tilalle keksittävä uusia. Tai sanan tavurakenne kyllä kelpaa, mutta vain tiettyyn kohtaan mittaa jolloin esimerkiksi pääsana ja määrite voivat olla väärässä järjestyksessä tai kovin kaukana toisistaan. Merkityksen muodostuminen mutkistuu ja hidastuu, niin kuin käy esimerkiksi säkeessä taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: alkuosan predikaatti (vannon) on jo edellisessä säkeessä, missä on myös vielä ehkä hämmentävämmin jumalain-sanaan liittyvä pre- tai postpositio kautta. Nopeisiin leikkauksiin tottunut nykylukija ehkä uupuu, kun seuratakseen tarinan etenemistä joutuu toistuvasti pysähtymään, etsimään merkitystä. Runomittaan käännettynä uljas antiikin sankaritaru ei ehkä tavoitakaan enää uusia lukijasukupolvia.
Mutta siitäkään ei pääse mihinkään, että mitallisena antiikin runous kyllä soi korvaan upeampana kuin synopsiksilta vaikuttavat proosakäännökset. Heksametriään tahkoava lukija tulee myös herkutelleeksi traditioilla: ai tällaistakin tehtiin joskus! Eikä haastavaa ilmaisua pidä myöskään pelätä. Alkukielelläkin antiikin auktorit ovat melko monimutkaista ja polveilevaa luettavaa; määritteet pakenevat pääsanojaan, ja proosaan tottuneen lukijan on opeteltava runoilijan sanasto. Näin lienee ollut myös näiden kirjailijoiden omana aikana, tai ainakin niin voisi kuvitella.
On silti vaikea ratkaista, kummanlaisista käännöksistä pitäisi enemmän - niistä, joita lukiessaan ei voi kuin ihailla, miten suomen kielellä voi välittää yli kaksituhatta vuotta sitten kirjoittaneiden ajatuksia tuoreesti ja iskevästi - vai niistä, joiden kielellinen taituruus välittää myös antiikin kirjoittamisen perinteet. Kääntämisen ikuisuuskysymyksen - muoto vai sisältö - kanssa painiskelijan onkin kai tyydyttävä toteamaan kuten Teivas Oksala Aeneis-käännöksensä esipuheessa: "[K]ielellisestä kulttuurista voi puhua vasta, kun tarjolla on tyylivaihtoehtoja". Vaihtoehdot kun tarjonnevat senkin tilan, josta Pentti Saarikoski haaveilee, tilan, jossa "muotoa ei enää erota sisällyksestä, kun ne aivan vastaansanomattomasti ovat sama asia".
(Kirjoituksen lähteenä on käytetty Teivas Oksalan esipuhetta teokseen Vergilius: Aeneis (WSOY, 1999), H. K. Riikosen toimittamaa Pentti Saarikosken teosta Antiikin runoutta ja draamaa (Otava, 2002), Sari Kivistön, H. K. Riikosen, Erja Salmenkiven ja Raija Sarasti Vileniuksen teosta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos, 2007) sekä Leena Pallarin kirja-arvostelua Oksaloiden Aeneis-suomennoksesta (Helsingin Sanomat, 23.8.2009). Heksametriin (ja latinalaiseen metriikkaan muutenkin) voi tutustua vaikkapa täällä.)
Minä vannon tähtien kautta, / taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: / vastoin tahtoa, valtiatar, sinun maaltasi poistuin. (Vergilius: Aeneis. Kuudes kirja, 458-460.)
Miten antiikin mitallinen runo parhaiten kääntyisi suomen kielelle? Pitäisikö kääntäjän pyrkiä säilyttämään runomitta - vai välittämään nykyajan lukijalle modernilla, elävällä kielellä se, mikä entisaikain Salatuissa elämissä oli olennaisinta? Sisälläni käyvät taistelua - kuin aikoinaan Parnasson sivuilla! - suuret suomalaiset heksametrikot, isä Päivö ja poika Teivas Oksala, ja antiikin runoudesta omaa runouttaan tehnyt Pentti Saarikoski.
Saarikoski käänsi, koska halusi "saattaa nämä kaksituhatta vuotta vanhat tekstit osaksi elävää nykyrunoutta". Runousoppi sai kyytiä, kun Saarikoski riimitteli Catullusta tähän tapaan: Sinun persettäsi Caesar en ole koskaan nuollut / yksi lysti minulle oletko elossa vai kuollut. (Catulluksen epigrammi 93.) Latinisti kauhistuu, muttei runon sisältöä, sillä kyllähän hän tietää, että osa Catulluksen lyhyistä pilkkarunoista sisältää alkukielelläkin sellaisia rivouksia, että miesprofessori jättää tietyt kohdat luennoillaan kääntämättä "kun läsnä on teitä naisiakin". Sen sijaan latinistia hirvittävät loppusoinnut; Catullus ei sellaisia käyttänyt.
Mutta siitä ei pääse mihinkään, että latinaa osaamattomalle Saarikosken suomennos välittää juuri sen, mitä Catullus runollaan aikoinaan halusi sanoa, ja juuri sellaisella kielenparrella, että runon pilkkaava luonne ei jää epäselväksi. Voiko samaan päästä, jos kääntää alkuperäisen runomitan säilyttäen? Ei kai suomen kielen pusertaminen sille vieraaseen muottiin voi millään olla vaivan arvoista?
Antiikin runomitat - esimerkiksi eepoksissa käytetty heksametri - perustuivat pitkien ja lyhyiden tavujen säännölliseen vaihteluun, mikä itse asiassa sopii suomen kieleen varsin hyvin. Suomessa tavu on lyhyt, jos se loppuu lyhyeen vokaaliin, muussa tapauksessa se on pitkä. Niinpä kun Päivö Oksala kääntää Vergiliukselta säkeen per superos et si qua fides tellure sub ima est suomeksi muotoon taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa, hän ei tavoita ainoastaan Vergiliuksen tarkoittamaa merkitystä vaan myös muodon, jolla Vergilius sen esittää: pitkät ja lyhyet tavut seuraavat toisiaan sekä alkutekstissä että suomennoksessa häkellyttävän samalla tavalla. Koko kaksitoistakirjaisen eepoksen jokaikinen säe ei toki ole aivan alkutekstinsä peilikuva; sen verran runomitan tuleekin joustaa ja taipua käyttäjänsä käsissä.
Runomitat joustivat toki antiikin aikanakin. Siitä huolimatta runon sitominen mittaan sitoo kirjaimellisesti myös kirjailijaa. Tietyt sanat on tavurakenteensa vuoksi pakko jättää pois ja tilalle keksittävä uusia. Tai sanan tavurakenne kyllä kelpaa, mutta vain tiettyyn kohtaan mittaa jolloin esimerkiksi pääsana ja määrite voivat olla väärässä järjestyksessä tai kovin kaukana toisistaan. Merkityksen muodostuminen mutkistuu ja hidastuu, niin kuin käy esimerkiksi säkeessä taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: alkuosan predikaatti (vannon) on jo edellisessä säkeessä, missä on myös vielä ehkä hämmentävämmin jumalain-sanaan liittyvä pre- tai postpositio kautta. Nopeisiin leikkauksiin tottunut nykylukija ehkä uupuu, kun seuratakseen tarinan etenemistä joutuu toistuvasti pysähtymään, etsimään merkitystä. Runomittaan käännettynä uljas antiikin sankaritaru ei ehkä tavoitakaan enää uusia lukijasukupolvia.
Mutta siitäkään ei pääse mihinkään, että mitallisena antiikin runous kyllä soi korvaan upeampana kuin synopsiksilta vaikuttavat proosakäännökset. Heksametriään tahkoava lukija tulee myös herkutelleeksi traditioilla: ai tällaistakin tehtiin joskus! Eikä haastavaa ilmaisua pidä myöskään pelätä. Alkukielelläkin antiikin auktorit ovat melko monimutkaista ja polveilevaa luettavaa; määritteet pakenevat pääsanojaan, ja proosaan tottuneen lukijan on opeteltava runoilijan sanasto. Näin lienee ollut myös näiden kirjailijoiden omana aikana, tai ainakin niin voisi kuvitella.
On silti vaikea ratkaista, kummanlaisista käännöksistä pitäisi enemmän - niistä, joita lukiessaan ei voi kuin ihailla, miten suomen kielellä voi välittää yli kaksituhatta vuotta sitten kirjoittaneiden ajatuksia tuoreesti ja iskevästi - vai niistä, joiden kielellinen taituruus välittää myös antiikin kirjoittamisen perinteet. Kääntämisen ikuisuuskysymyksen - muoto vai sisältö - kanssa painiskelijan onkin kai tyydyttävä toteamaan kuten Teivas Oksala Aeneis-käännöksensä esipuheessa: "[K]ielellisestä kulttuurista voi puhua vasta, kun tarjolla on tyylivaihtoehtoja". Vaihtoehdot kun tarjonnevat senkin tilan, josta Pentti Saarikoski haaveilee, tilan, jossa "muotoa ei enää erota sisällyksestä, kun ne aivan vastaansanomattomasti ovat sama asia".
(Kirjoituksen lähteenä on käytetty Teivas Oksalan esipuhetta teokseen Vergilius: Aeneis (WSOY, 1999), H. K. Riikosen toimittamaa Pentti Saarikosken teosta Antiikin runoutta ja draamaa (Otava, 2002), Sari Kivistön, H. K. Riikosen, Erja Salmenkiven ja Raija Sarasti Vileniuksen teosta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos, 2007) sekä Leena Pallarin kirja-arvostelua Oksaloiden Aeneis-suomennoksesta (Helsingin Sanomat, 23.8.2009). Heksametriin (ja latinalaiseen metriikkaan muutenkin) voi tutustua vaikkapa täällä.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)