Sain entiseltä latinan opettajaltani lahjaksi Kalevalan - latinaksi.
Sen voi varmaan vielä jotenkin järjellisesti selittää, että kaksituhatta vuotta sitten Rooman valtakunnassa sittemmin kuolleella kielellä kirjoitettuja tekstejä yhä käännetään nykyisin käytössä oleville kielille, mutta mitä pitäisi ajatella vaivannäöstä päinvastoin?
Ainakin Kalevala Latina viehättää, ilahduttaa ja huvittaa tunnistettavuudessaan jo alkusäkeillään: Animus meum agitat / cogitatque cerebellum, / ut incipiam cantare, / velim verba dictitare, / versus veteres proferre. Miten Lönnrot sen panikaan: Mieleni minun tekevi, / aivoni ajattelevi, / lähteäni laulamahan / saa'ani sanelemahan, / sukuvirttä suoltamahan / lajivirttä laulamahan. Runojalan poljento on sama, ja alut sointuvat kuin alkuperäisessä. Kun vielä lukee vähän pitemmälle ja huomaa Väinämöisen saavan latinankielisiksi epiteeteikseen vetus vates eli 'vanha ennustaja / näkijä; runoilja', alkaa jo mielessään miettiä, mahtoiko Kalevala sittenkin syntyäkin latinankielisenä, niin mainiosti sanat tuntuvat osuvan kohdilleen. Osuvuudesta saa tietysti kiittää eurooppalaisen kansalliseepoksen traditiot tunteneen Lönnrotin ohella myös paneutunutta kääntäjää.
Ehdotus Kalevalan latinaksi saattamisesta oli tullut teoksen 150-vuotisjuhlavuoden (1985) toimikunnalta "in perpetuam huis anniversarii memoriam" ('tämän juhlavuoden ikuiseksi muistoksi'). Käännöstyön tehneen Tuomo Pekkasen teokseen kirjoittamasta esipuheesta huomaa, että kysymys siitä, onko työssä mitään mieltä, on käynyt myös kääntäjänsä mielessä. Miksi etsiä vastineita suomen kielestäkin jo ammoisia aikoja sitten uudempien tieltä väistyneille sanoille, miksi yrittää tavoittaa kansanrunouden rytmi sille vieraalla kielellä? Esipuheessaan Pekkanen kuitenkin kauniisti korostaa, että latinankielisen Kalevalan ei ole tarkoituskaan matkia antiikin tai keskiajan latinankielistä runoutta, vaan pikemminkin osoittaa, että latinaksi voi yhä kirjoittaa elävästi ja elinvoimaisesti; mikään kuollut kieli latina ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan.
Latinan opettajalta kysytään usein, onko latinan opiskelu kuivaa kielioppipykälien pänttäystä, puunilaissotia ja monituhatsivuisten muinaisten eeposten tahkoamista. Vastaus on, että ei toki, sillä latinaksi on käännetty mitä mielenkiintoisin joukko oman aikamme ja kulttuurimme tekstejä, eikä tarvitse edes rajoittautua kansanrunouteen. Potentiaalisia latinisteja ilahduttanee tieto, että monet rakkaimmista lapsuuden lukukokemuksista on mahdollista uudistaa lukemalla käännöksinä esimerkiksi Nalle Puhin (Winnie ille Pu ja Domus Puensis) ja Harry Potterin (Harrius Potter et philosophi lapis ja Harrius Potter et camera secretorum) seikkailuja. Sarjakuvista latinaksi on luonnollisesti saatavilla Asterixeja, mutta myös esimerkiksi Tenavia.
Ongelmallisempaa kuin kiinnostavan oheislukemisen puute on kuitenkin ehkä se, että latina on niin tavattoman taipuisa kieli, että sujuvan lukutaidon hankkimiseen tarvitaan melko monivuotiset opinnot, ennen kuin opiskelijalle aukeavat edes sanat, joilla kustantaja pyrkii Lewis Carrollin (latinaksi tietysti Ludovici Carroll!) Alicia in terra mirabili (Liisa Ihmemaassa) -teosta markkinoimaan: "Facetiae eius atque satira iucunda ad omnes homines pertinent. Nunc eum gusta in eum sermonem versum in quo Iulius Caesar, si satis fortunatus fuisset, eum legere potuisset." ('Sen [kirjan] leikillisyys ja ihana satiiri koskettavat kaikkia ihmisiä. Maista sitä nyt käännettynä kielelle, jolla Julius Caesar olisi voinut sen lukea, jos hän olisi ollut niin onnekas.')
Peruskoulun ja harvoin vielä lukionkaan latinan opinnot tuskin riittävät sellaisen onnekkuuden saavuttamiseen, että voisi seurata ludus Quiddichin ('huispausmatsi') tai Heffalumpum captaren ('Möhköfantin metsästys') etenemistä, ellei oppilas satu olemaan jonkin sortin Henry Winter (mitä hän ei toisaalta toivottavasti ei ole, jos otetaan huomioon kyseisen fiktiivisen hahmon kielellisen nerouden lisäksi myös hahmon tietynlainen epästabiilius).
Mihin näitä käännöksiä sitten tarvitaan? Jos ne lähinnä huvittavat pientä latinan opinnoissan hyvin, hyvin pitkälle sinnitelleiden joukkoa, mitä järkeä niiden tekemisessä on?
Ihmisyydessä ehkä tajunnanräjäyttävän upeinta on kyky tehdä asioita,
joista ei ole minkäänlaista välitöntä tuotannollis-taloudellista hyötyä.
Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Raamatun kääntäminen Keski-Maan kielelle tai Hamletin esittäminen klingoniksi tai se, että edes muutama Caesarin sotatoimien kintereillä Gallian soilla päiväkausia rämpinyt latinanopiskelijaparka voi hengähtää Silva centum iugerumissa ('sadan neljäsosahehtaarin metsässä') tai seurata vaihteeksi opetusta oppilaitoksessa nimeltä Schola Hogvartensis Artium Magicarum et Fascinationis tai kokea, miten tietäjä iänikuinen loiheisi lausumahan, jos sattuisi haastelemaan kuten muinaiset roomalaiset. Ei tällaisten asioiden tekemiselle mitään järjellistä selitystä tai tarvetta ole, mutta kas, siinäpä niiden suoma nautinto juuri piileekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti