Vesirotta - aivan totta (Elämäni runot osa 1)

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) on ensimmäinen oma runokirjani. Olen saanut sen kummitädiltäni puolitoistavuotiaana, ja tuolloin pikkuveljeäni odottanut äitini luki sitä minulle ääneen niin paljon, että väittää veljeni maailmaan tultuaan kääntäneen katseensa hämmästynyt tunnistamisen ilme kasvoillaan: nämä olen kuullut ennenkin. (Äidit nyt väittävät lastensa tekevän kaikenlaista, mutta aiheesta on toki tieteellistäkin tutkimusta, ja toisaalta ehkä arkijärjelläkin voi uskoa kehittyvän ihmisenalun aistivan suljetussa asuinpaikassaan monia asioita.) 

Tiitiäisen satupuussa on tietenkin monia suomalaisen lastenlyriikan klassikoiden klassikoja aina Tunteellisesta siilistä lähtien, mutta minulle rakkain sen runoista on ehkä sittenkin kokoelman toinen runo, Vanha vesirotta. Se kertoo "ammattinsa vuoksi / kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää" kärsivästä Jaakko Vaakko -nimisestä vesirotasta ja sisältää monia sellaisia elementtejä,  jotka tekevät siitä lapsilukijan (-kuulijan) korvissa erinomaisen kiinnostavan runon.

Ensinnäkin Vanha vesirotta on rytmiltään vaihteleva: ääneen lukeva aikuinen voi elävöittää luentaansa juoksuttamalla ja hidastamalla. Rytmi vaihtuu runon viidennessä säkeistössä, jossa alun eteenpäin pyrkivä mitta katkaistaan sulkuihin sijoitetulla selityksellä siitä, mitä uudissana vaivastus tarkoittaa.

Kaislaranta kahisee, / suviheinä suhisee, / rapakossa rahisee: // Mikä tuolla pilkistää? // Vesirotan pieni pää, / viikset vallan mutaisina, / rämpii jalat rutaisina / vanha Jaakko Vaakko Vesirotta. // -- // (Vaivastus on vesirotan omaa kieltä / ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa / ja sitä että täytyy esiin kaivaa / nenäliina / niistääksensä nenän pieltä. / Totisesti piina!)

Ja kun vesirotta aivastaa - Ja sitten voi voi Vaivastus! / Ja atsii atsii aivastus! - voi lukeva aikuinen eläytyä aivastamiseen vaikka koko kehollaan. Ääneen luettavaksi runo sopii hyvin myös siksi, että siinä on lasten kanssa lukemiseen sopivia kysymyksiä -  Kuka tulla tuhisee? Mikä tuolla pilkistää? - ja lukijalle osoitettuja huomionkohdistimia - Ja nyt - katsos, nyt se juoksi --.

Runon sanasto on kekseliästä: vesirotan sairastelua kuvaavat kuhanuha, vesiköhä ja ryskäyskä ja kotiseutua kaislaranta, suviheinä ja rapakko; vesirotan viikset ovat mutaiset ja jalat rutaiset. Alkusoinnuttelu yhtyy luontevasti loppusoinnutteluun: kaislaranta kahisee / suviheinä suhisee / rapakossa rahisee. Kaikista maailman sanoista juuri vesirotta sihahtaa suussa niin mukavasti, että en yhtään ihmettele, että se oli kuulemma yksi ensimmäisiä sanojani (ja foneemivaivoista kärsivän kauhistus, tietysti).

Yhden lukemisen tärkeimmmistä funktioista - fiktiivisen säälin tunteen aiheuttaman katarttisen tunteen tuntemisenkin - Vanha vesirotta toteuttaa. Vesirotan vaivoihin on lukijan helppo samastua, ja jotenkin tuntuu hyvältä, että kun se runon lopussa juoksee suoraan kaislavuoteeseen / ja makaa jalat luoteeseen / ja kuono kohti kaakkoa, runon puhuja toteaa: Se auttaa Jaakko Vaakkoa.

Lapsilukijaa aliarvioimatta Vanha vesirotta rytminvaihdoksiin ja sulkuineen myös edustaa enemmän modernia kuin perinteistä runoutta, ja jos joku kylmänviileän kuvakielen arkkimodernisti Tuomas Anhava onkin piikitellyt Kunnasta jossain kapakkakeskustelussa, Kunnas panee kokoelmassaan paremmaksi ja kirjoittaa Haitulan laulussa:

Veisaisinpa virsiä / jos muistuttaisin Kirsiä. / Jos muistuttaisin Tuomasta / lakkaisin lauluja luomasta.

Voiko sitä enää hykerryttävämmin rytmistä loppusointurunoutta puolustaa.

Lopulta tietysti minkä tahansa runon, oli se sitten lastenloru tai pirullisen epäymmärrettävä post-post-postmoderni tajunnanvirtaus, merkittävyyden ratkaisee lukijan henkilökohtainen suhde siihen. Niinpä Vanha vesirotta on varhaislapsuuteni tärkein runo kieltä ja rytmiä enemmän kuitenkin siksi, että se tuo mieleeni isäni sellaisena kuin hän oli kahdeksankymmentäluvun alkuvuosina, alle kolmekymppisenä, viiksekkäänä (ei mitään ironista kalapuikkoviikisssä tuohon aikaan), kumartumassa puoleeni kysyen: "Mikä tuolla pilkistää?" ja minut vastaamassa koko kaksivuotiaan suurella elämänkokemuksella: "Vesirotta!"

Ja sitä paitsi, mökkirannassa eli ihan oikea piisami, tosielämän Jaakko Vaakko Vesirotta.

Jaakko Vaakko Vesirotta Maija Karman kuvaamana. (Jos ei ole lapsia, runoja voi lukea myös kissalleen.)

Omnia mea mecum porto (Elämäni runot osa 0)

Eräässä Facebook-ystävieni keskuudessä kiertäneessä meemissä piti yhdistää toinen etunimi, äidin tyttönimi ja lapsuuden haaveammatti. Minusta tuli Emilia Rantakaulio, kuuluisa runoilija. Olihan minulle lapsena luontevaa kuvitella kirjallinen tulevaisuus, kun kannoin jo toisessa etunimessäni pienen runotytön, Uuden kuun Emilian etunimeä, ja jo lukutaidottomasta uhmaikäisestä asti olin hakenut lohtuni runoudesta.

Äidillä oli kirjahyllyssään muistaakseni Parnasson julkaisema A6-kokoinen kymmenosainen runokirjasarja suomalaista lyriikkaa, josta kuulemma pahan mielen iskiessä halusin itselleni selailtavaksi yhden kappaleen: "Äiti, anna mulle runokirja!" Kummitätini väittää itsepintaisesti, että siteerasin neljävuotiaana Yrjö Jylhää, mutta hänen täytyy olla väärässä; omasta mielestäni luin Jylhää vasta yliopistossa kirjallisuuden klassikkokurssia varteen. (Jylhähän kirjoitti talvisodasta, for heaven's sake.)

Mutta minusta tuli sitten kuitenkin runoilijatar vain meemissä: todellinen minäni on rouva Moniväliviiva (ensimmäinen etunimeni on yhdistelmänimi, ja naimisiin mentyäni otin rytmillisistä syistä käyttöön kaksiosaisen sukunimenkin), yläkoulun opettaja. Rakkaus runouteen ei kuitenkaan ole lähtenyt minusta,  ja kun Kirjallisuuden ystävien Facebook-ryhmässä keättiin kymmentä merkittävää kirjaa kymmeneltä eri vuodelta, sain ajatuksen koota elämäni merkittävät runot yhteen ja kirjoittaa niistä jokaisesta jotakin. Sarja saattaa elää (tai kuolla) kehittyessään, mutta nopeasti aamukahvin äärellä puntaroituani arvelisin aikovani kirjoittaa seuraavista runoista:

1. Kirsi Kunnas: Vanha vesirotta.
2. Oiva Paloheimon runo, jossa Jumala lausuu repliikin "Jellonakt titä minäkin luulin".
3. Runoja L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -kirjasta
4. Runo(ja) Aila Meriluodon Lasimaalaus-kokoelmasta
5. Ezra Poundin Personae-kokoelmasta Tuomas Anhavan suomentamana
6. Eva Dahlgrenia ja Edith Södergrania
7. Maija Vilkkumaa: Totuutta ja tehtävää.
8. Vilja Tuulia-Huotarisen ja Henriikka Tavin kouluun ja tyttöyteen liittyviä runoja
9. Catullusta tai muuta antiikin Rooman runoutta
10. (Täydentynee myöhemmin.)

Elämäni runot ovat runoja, joita kannan sisälläni - niitä, jotka ovat erilaisista kirjallisista ja ulkokirjallisista syistä jättäneet pysyvän muistijäljen. Ne ovat runoja, joissa on lukemisen ohella myös kirjoitettavaa, vaikka ei olisikaan itse runoilija, vaan vain lukija.