Roomalainen lyyrinen runoilija Gaius Valerius Catullus (87/84 - n. 54 eaa.) tuli tyttönsä jättämäksi ja purki tuntojaan suurin piirtein näin sanaillen:
Poloinen Catullus, lakkaa olemasta tyhmä
ja anna sen mennä, mikä mennyt on.
Kerran sinulle loistivat kirkkaat auringot,
kun menit sinne, minne vei tyttö,
jota rakastit enemmän kuin kukaan koskaan
ja jonka kanssa tapahtui kaikkea leikkisää,
mitä halusit, eikä tyttö vastustanut,
silloin sinulle todellakin loistivat kirkkaat auringot.
Nyt kun tyttö ei enää halua, älä sinäkään heikkouttasi halua,
äläkä tavoittele sitä, joka on pakenemassa, älä elä onnettomana,
vaan kestä ja siedä, järkähtämättömin mielin.
Hyvästi, tyttö, jo Catullus kestää,
eikä kaipaa eikä pyydä vasten tahtoasi.
Mutta tulet kärsimään, kun kukaan ei enää pidä sinua minään.
Sääli sinua, katala nainen, millainen elämä sinulle jääkään!
Kuka enää käy luonasi? Kuka enää pitää sinua kauniina?
Kuka enää koskaan rakastaa sinua? Kuka kutsuu sinua omakseen?
Ketä suutelisit? Kenen huulia purisit?
Mutta sinä, Catullus, kestä päättäväisesti.
(Käännös on mitaton ja minun tekemäni. Alkuperäisen, mitallisen latinankielisen tekstin sekä lukuisia käännöksiä eri kielille, myös suomeen, voi lukea vaikkapa täältä.)
Catulluksen lyhyet runot ovat nugae, 'tyhjänpäiväisyyksiä', 'ajanvieterunoja' - siis jotain sellaista, mitä on kirjoitettu todennäköisesti sen kummemmin sommittelematta, viihteeksi, viihdykkeeksi. Ehkä siksi, että antiikin kirjallisesta kulttuurista on säilynyt meidän päiviimme asti kovin vähän, Catulluksenkin joutavuudet päätyvät tänä päivänä helposti liiankin ryppyotsaisen korkeakirjallisen tarkastelun kohteeksi, ja niitä tutkitaan kuin jotain Nobel-palkittua taidelyriikkaa, vaikka luontevampi rinnastuskohde olisi esimerkiksi popsanoitukset tai jotain.
Olen esimerkiksi seurannut luentoa, jossa edellä kääntämääni lyhyttä runoa numero 8 on luonnehdittu sisällöltään naiiviksi ja syntaksiltaan kömpelöksi, runon on esimerkiksi sanottu sisältävän vaatimattomasti muotoiltuja kohtia ja vaikuttavan siltä, kuin se olisi kirjoitettu aamuyön pimeinä tunteina, vähän sekavassa mielentilassa.
Totta toki on, että korkeakirjallisessa kontekstissa voi vaikuttaa osaamattomalta puuhastelulta se, että Catullus ei esimerkiksi lähde varioimaan sananvalinnoissaan, vaan kun kerran kirkkaat auringot ovat loistaneet, ei muutaman säkeen päästä sädehtivä päivä paista, vaan Catullus tyytyy vain vahvistamaan: todellakin, silloin sinulle loistivat kirkkaa auringot. Toisaalta miksei toistoa voisi tulkita harkituksi tehokeinoksi - vähän samaan tapaan kuin popmusiikissa? Kun jokin uuden aallon postpunkrockyhtye The Police jää jumittamaan I can't, I can't, I can,t, I can't stand losing, I can't, I can't, I can't stand losing - you, kukaan ei kai ryhdy tosissaan esittämään, että nyt, pojat, tarvittaisiin vähän vaihtelua noihin sanoihin.
Ja yhtäkkiä ikivanha roomalainen runoilija alkaa hahmottaa paikkansa kolmen soinnun runouden kentässä. Catulluksen alter ego ja The Police -yhtyeen Stingin sanoittaman kappaleen I can't stand losing you (1978) puhuja ovat samassa tilanteessa. Tyttöystävä on jättänyt, ja tilittämisen avulla pitäisi löytää vähän lohtua ja kovettaa mieltä. Kumpikin puhuja puhuttelee tyttöään uhkailevaan sävyyn. Catullus antaa Lesbiansa ymmärtää, että tällä ei ole miesmarkkinoilla mitään jakoa Catulluksen hylättyään (todellisuudessa asia lienee ollut juuri päinvastoin, sillä Catulluksen rakastetulla Clodialla eli runojen Lesbialla oli kyllä jo Catulluksen kanssa hengaillessaan muitakin miesystäviä, minkä lisäksi hän oli myös tahollaan naimisissa, toisin kuin poloinen Catullus). Stingin puhuja puolestaan panee peliin koko elämänsä - But you'll be sorry when I'm dead / and all this guilt will be on your head - eli uhkaa riistävänsä hengen itseltään, koska ei vain siedä tulla jätetyksi. Aivan kuten Catullus, hän myös vakuuttaa tytölleen, että vastentahtoisena hän ei tästä piittaa - and you don't care so I won't cry - ja kuitenkin kumpikin ruikuttaa sydämensä pohjasta.
Tietysti tällainen itkeminen on naiivia ja aamuyöllä neljän aikaan kirjoitetun oloista, mutta mitä sitten? Ei näitä tekstejä ole tarkoitettu tavattaviksi yliopistojen kammioissa, vaan luukutettavaksi teni-ikäisen makuuhuoneessa silloin, kun tarvitaan jätetyksi tulemisen taitoa. Ehkä ei tarvitse itse turvautua äärimmäisiin coping-keinoihin, kun voi sen sijaan heiluttaa nyrkkiä ilmassa - I can't, I can't, I can't stand losing you - ja lopuksi todeta näennäisen tyynesti kuin Catullus - Vale, puella, iam Catullus obdurat ('hyvästi, tyttö, jo Catullus kestää') ja kukapa nyt enää haluaisikaan kanssasi pussailla.
(Tämän kirjoituksen lähteenä on käytetty Paavo Castrénin ja Leena Pietilä-Castrénin teosta Antiikin käsikirja (2000) ja Sari Kivistön ym. kirjoittamaa teosta Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007). Lisäksi kirjoituksen lähteenä ovat professori Olli Salomiehen Helsingin yliopiston latinan kielen ja kirjallisuuden oppiaineessa pitämät Catullus-luennot syksyllä 2011.)
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
perjantai 11. marraskuuta 2011
Yksinkertaisia sanoja rakkaudesta
Koska en osaa kirjoittaa musiikista, kirjoitan sanoista.
Olen usein ajautunut erään kollegani kanssa kiistelemään siitä, mikä merkitys sanoilla on popmusiikissa. Kollegani mielestä sanat eivät merkitse mitään; minä kirjallisesti suuntautuneena en aina osaa sanoa, kuuntelenko popmusiikkia, koska pidän musiikista vai koska sanat puhuttelevat minua.
Lapsuuden suosikkiyhtyeeni Abban sanoituksista enimmäkseen vastannut muusikko Björn Ulvaeus - jonka kontolla ovat muun muassa sellaiset sanoittamisen helmet kuin "dum dum diddle / to be your fiddle" (!) - on muistaakseni jossain sanonut, että sanat olivat Abballe lähinnä jotain, mitä tarvittiin, jotta melodia voidaan esittää laulettuna. Abba onkin tietysti varsin sävellysvoittoista musiikkia, ja sen sanoituksista, varsinkin varhaisista, kuulee kyllä, etteivät ne ole natiivin englannin puhujan kirjoittamia (vai mitä sanotte sellaisista pieleen menneistä idiomeista kuin "love isn't easy but it sure is hard enough"?), mutta toisaalta: jos jokin yksinkertaiseen melodiankatkelmaan perustuva The Winner Takes It All (1980) ei puhuttele juuri sanoituksensa kautta, niin minkä sitten? "The gods may throw a dice / their minds as cold as ice / and someone way down here / loses someone dear" on katharttisuudessaan niin lähellä kreikkalaista tragediaa, ettei oikeastaan enää edes ihmetytä, että Ulvaeusesiintyi Mamma Mia -elokuvan (2008) cameo-roolissaan kreikkalaiseksi jumalaksi pukeutuneena.
Vanhan musiikinkirjan mukaan (jota Ismo Alanko aikoinaan lainasi Neljän baritonin esittämään kappaleeseen Popmusiikkia (1997)) popmusiikki on "yksinkertaisia sanoja rakkaudesta". Mutta toisinaan, parhaimmillaan, yksinkertaiset sanat rakkaudesta on kirjoitettu niin hyvin, että ne menisivät minkä runousopin tahansa mukaan runoudesta, niin kuin nyt vaikkapa Kent-yhtyeen Pärlor (2001, 'Helmiä').
Kappaleen kielikuvien sävy on tumma; siinä lauletaan satuja lapsille, jotka ovat nykyään aikuisia ("sagor för barn som är vuxna nu") jääkylmässä Ikea-maassa ("i ett iskallt Ikea-land"). Puhuja pyytää maailmaansa pyörimään jälleen ("Så snurra min jord igen"), mistä voi tietysti päätellä, että maailma on ollut pysähdyksissä - ehkä on erottu, niin kuin popkappaleissa usein erotaan - mutta nyt maailma pidättelee henkeään, radio soittaa "meidän kappalettamme", puhuja pyytää antamaan tilaisuuden, koska "du är min vän och vi lär oss av varann" ja myöntää, että se on kuitenkin vain yksi syistä ("bara ett av skälen").
Kappaleessa on siis tavallisia asioita tavallisessa popkappaleessa, mutta kun kappaleen puhuja
kysyy "Vilken färg har själen, älskling?" ei voi olla ajattelematta Federico Garcia Lorcan
rakkausrunoa Cancioncilla del primer deseo (1925, englanniksi Ditt of first desire), jossa käsketään sielua muuttumaan appelsiininväriseksi - "Alma, / ponte color naranja" ("Soul, / turn orange-coloured"), varsinkaan, jos näkee, että ainakin kotisivuillaan yhtye kirjoittaa säkeet samalla tavalla sulkujen sisään kuin Lorcakin runossaan. Tavallista popkappaletta runollisemmalta tuntuu myös alliteraatio skälen själen, joka kytkee ensimmäisen säkeistön säkeen "det är ett av skälen" ja kertosäkeen "Vilken färg har själen" -kysymyksen.
Korkeakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan Kentin Pärlor-teksti on avoin ja jättää tilaa tulkinnoille, sillä puhuja ei koskaan kerro, mistä muista syistä kuin ystävyydestä kuulijan tulisi antaa hänelle tilaisuus. Det är bara ett av skälen, niin kuin tietysti sanatkin ovat popmusiikin kuuntelullekin vain yksi monista syistä. Koska en osaa kirjoittaa musiikista, tullen jatkossakin kirjoittamaan niistä. Sanoista, syistä.
Olen usein ajautunut erään kollegani kanssa kiistelemään siitä, mikä merkitys sanoilla on popmusiikissa. Kollegani mielestä sanat eivät merkitse mitään; minä kirjallisesti suuntautuneena en aina osaa sanoa, kuuntelenko popmusiikkia, koska pidän musiikista vai koska sanat puhuttelevat minua.
Lapsuuden suosikkiyhtyeeni Abban sanoituksista enimmäkseen vastannut muusikko Björn Ulvaeus - jonka kontolla ovat muun muassa sellaiset sanoittamisen helmet kuin "dum dum diddle / to be your fiddle" (!) - on muistaakseni jossain sanonut, että sanat olivat Abballe lähinnä jotain, mitä tarvittiin, jotta melodia voidaan esittää laulettuna. Abba onkin tietysti varsin sävellysvoittoista musiikkia, ja sen sanoituksista, varsinkin varhaisista, kuulee kyllä, etteivät ne ole natiivin englannin puhujan kirjoittamia (vai mitä sanotte sellaisista pieleen menneistä idiomeista kuin "love isn't easy but it sure is hard enough"?), mutta toisaalta: jos jokin yksinkertaiseen melodiankatkelmaan perustuva The Winner Takes It All (1980) ei puhuttele juuri sanoituksensa kautta, niin minkä sitten? "The gods may throw a dice / their minds as cold as ice / and someone way down here / loses someone dear" on katharttisuudessaan niin lähellä kreikkalaista tragediaa, ettei oikeastaan enää edes ihmetytä, että Ulvaeusesiintyi Mamma Mia -elokuvan (2008) cameo-roolissaan kreikkalaiseksi jumalaksi pukeutuneena.
Vanhan musiikinkirjan mukaan (jota Ismo Alanko aikoinaan lainasi Neljän baritonin esittämään kappaleeseen Popmusiikkia (1997)) popmusiikki on "yksinkertaisia sanoja rakkaudesta". Mutta toisinaan, parhaimmillaan, yksinkertaiset sanat rakkaudesta on kirjoitettu niin hyvin, että ne menisivät minkä runousopin tahansa mukaan runoudesta, niin kuin nyt vaikkapa Kent-yhtyeen Pärlor (2001, 'Helmiä').
Kappaleen kielikuvien sävy on tumma; siinä lauletaan satuja lapsille, jotka ovat nykyään aikuisia ("sagor för barn som är vuxna nu") jääkylmässä Ikea-maassa ("i ett iskallt Ikea-land"). Puhuja pyytää maailmaansa pyörimään jälleen ("Så snurra min jord igen"), mistä voi tietysti päätellä, että maailma on ollut pysähdyksissä - ehkä on erottu, niin kuin popkappaleissa usein erotaan - mutta nyt maailma pidättelee henkeään, radio soittaa "meidän kappalettamme", puhuja pyytää antamaan tilaisuuden, koska "du är min vän och vi lär oss av varann" ja myöntää, että se on kuitenkin vain yksi syistä ("bara ett av skälen").
Kappaleessa on siis tavallisia asioita tavallisessa popkappaleessa, mutta kun kappaleen puhuja
kysyy "Vilken färg har själen, älskling?" ei voi olla ajattelematta Federico Garcia Lorcan
rakkausrunoa Cancioncilla del primer deseo (1925, englanniksi Ditt of first desire), jossa käsketään sielua muuttumaan appelsiininväriseksi - "Alma, / ponte color naranja" ("Soul, / turn orange-coloured"), varsinkaan, jos näkee, että ainakin kotisivuillaan yhtye kirjoittaa säkeet samalla tavalla sulkujen sisään kuin Lorcakin runossaan. Tavallista popkappaletta runollisemmalta tuntuu myös alliteraatio skälen själen, joka kytkee ensimmäisen säkeistön säkeen "det är ett av skälen" ja kertosäkeen "Vilken färg har själen" -kysymyksen.
Korkeakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan Kentin Pärlor-teksti on avoin ja jättää tilaa tulkinnoille, sillä puhuja ei koskaan kerro, mistä muista syistä kuin ystävyydestä kuulijan tulisi antaa hänelle tilaisuus. Det är bara ett av skälen, niin kuin tietysti sanatkin ovat popmusiikin kuuntelullekin vain yksi monista syistä. Koska en osaa kirjoittaa musiikista, tullen jatkossakin kirjoittamaan niistä. Sanoista, syistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)