I believe I may have a first sentence (Minä kirjoittajana)

Opettaja kokeili kirjoittaa käsin konseptille samasta tehtävänannosta kuin abiturienttinsa.

Minä kirjoittajana

Olen toivottoman huono kirjoittamaan käsin nykyään, kun olen tottunut tekstinkäsittelyyn. Käsin kirjoitettaessa pitäisi teksti varmaan suunnitella paljon valmiimmaksi, jotta sen tuottaminen ei tuntuisi tuskalliselta. Etenkin tekstin rakenne on koneella muunneltavissa halutunlaiseksi missä prosessin vaiheessa tahansa; käsin kirjoitettaessa sen pitäisi olla selvillä jo alussa. Mitä jos keksii loistavan aloituslauseen vasta puolivälissä arkkia?

"I believe I may have a first sentence", sanoo Virginia Woolf Stephen Daldryn (2002) ohjaamassa elokuvassa Tunnit ja vetäytyy huoneeseensa kirjoittamaan - käsin. En ikinä pystyisi moiseen; nytkin hyvä aloitus tuli mieleeni vasta, kun olin jo ehtinyt pyöritellä rivikaupalla latteuksia.

En ole koskaan ollut järisyttävän hyvä kirjoittaja, ainoastaan tasaisen vahva. Lukioikäisenä valttini oli kypsyys tuottaa kiihkotonta ja tasapuolisesti eri näkökulmista tarkasteltua analyysiä erilaisista pohjateksteistä, mutta kypsyyden kääntöpuolena olin aina kuivan asiallinen kirjoittaja, jonka kynä ei koskaan tuntunut kipunoivan, vaikka suht sujuvasti liikkuikin.

Ehkä asiapitoisuus vaivaa minua kirjoittajana edelleen. En kirjoita vapaa-ajallani kovin paljon, ja työssäni kirjoittaminen kilpistyy toisten kirjoittamien tekstien rutiininomaiseen kommentointiin. Kun kirjoitan, kirjoitan runoudesta ja lukemistani kirjoista harvoin päivittyviin blogeihini. Haen yhä sellaista sanomisen tyyliä, joka pysäyttäisi ja koskettaisi lukijaani. Salaa ihailen jotain Antti Nyléniä, jolla on uskallusta kirjoittaa niin, että tärähtää.

Minun uskallukseni riittää lähinnä pikkunäppäriin Facebook-päivityksiin, joissa on ripaus itseironiaa, aimo annos itsetyytyväisyyttä ja aina pakollinen koodinvaihto kesken virkkeen.

Vähitellen sitä unohtaa

Tänä keväänä äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa yhtenä tehtävänä oli tarkastella Maria Jotunin vuonna 1913 ilmestyneen novellin Untako lienee pohjalta avioliiton merkitystä ja puolisonvalintaa 1900-luvun alussa.

Tehtävä osoittautui vaikeaksi: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Äidinkielen opettajain liiton julkaisemassa Ylioppilastekstejä 2012 -kokoelmassa Päivi Aro ja Auli Kulkki-Nieminen kirjoittavat, että monelta vastaajalta jäi ymmärtämättä, mitä sellaista novellin kuvaamana kesäyönä tapahtui, että novellin päähenkilölle, nuorelle, kauniille talollisen tyttärelle avioliitosta tuli "pakkomenot".


Jotunin novelli on vaativahkoa luettavaa. Siinä on äärimmilleen häivytetty kertoja; se koostuu kahden henkilön keskustelusta, ja vain vuorosanat on merkitty näkyviin lainausmerkkien sisään. Edes puhujia ei nimetä. Keskustelu käynnistyy, kun toinen puhujista tiedustelee toiselta, miten tämä - talollisen komea tytär, jolle sulhasta olisi riittänyt joka sormelle - päätyi Kolehmaisen, köyhän ulkopaikkakuntalaisen, kanssa naimisiin. Toinen vastaa, että pakko oli mennä, ja kertoo sitten eräästä kesäyöstä kauniiksi ja ryhdikkääksi kuvailemansa Juhanin, rengin, kanssa.

>> (--) Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se oli. Kuu oli mennyt kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä. Kuljettiin oikotietä korven kautta kotiin. Suopuron yli tultaessa en porraspuita siinä eroittanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa Juhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vaan silmäni. Tuntui kuin Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten. Ja viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske enää minua sylistään. Nukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee sänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani. Annoin sen tapahtua, tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi ollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki? Ehkä se tanssi siellä, sitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekä se hurmasi minut ja saattoi hulluksi. Minä mieletön, minä rakastin Juhania. Juhani oli kuin omani. Ja kun se kysyi: ‘Lähdenkö’, niin en minä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani. Tajusin kaikki, mitä tapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana kuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin – vaan sanaa ei suustani tullut. Ja niin se tapahtui.»

Seuraavana päivänä puhuja lähettää Juhanin, rengin, suuren rakkautensa, matkoihinsa. Kesäyön tapahtumat johtavat kuitenkin siihen, että puhujan on pakko päästä naimisiin, joten hän ottaa Kolehmaisen, koska tämä on suostuvainen. Avioliitosta tulee onneton, ja se päättyy Kolehmaisen kuolemaan.

Näin novelli siis kuvaa tuskaa, jota 1900-luvun alun tiukat sosiaaliset normit saattoivat aiheuttaa. Talollisen tytär ei saanut onnellista elämää, koska rengin kanssa naimisiinmenoa ei olisi katsottu hyvällä. Aviotonta lasta hän ei voinut synnyttää, joten mieheksi oli otettava se, jolle kelpasi ajatus toisen miehen lapsen kasvattamisesta. Miksi tätä olisi novellin perusteella vaikea ymmärtää?

Olen päättänyt, etten ahdistu siitä, että tekstit ovat nuorille vaikeita ja synnyttävät joskus aivan hulvattomiakin tulkintoja. Sen sijaan olen aktiivisesti pyrkinyt palauttamaan mieleeni, millaista hämmennystä esimerkiksi metaforat minussa itsessäni aikoinaan aiheuttivat.

Otan esimerkiksi Pekka Ruuskan jälkeen Rafaelin enkelin vuonna 1991 ilmestyneeltä Kaikki hyvin      -albumilta kappaleen Sinä olet kuu. Levyä kuunneltiin perheessäni paljon, ja se on niitä levyjä, jotka kotoa pois muuttaessani vaivihkaa varastin vanhempieni levyhyllystä ja joita aina silloin tällöin kuuntelen tunteakseni haikeansuloista kaipuuta lapsuuden yksinkertaisempaan maailmaan. Ehkä siksi, että  Sinä olet kuu -kappale on soinut elämäni taustamusiikkina niin monessa eri elämänvaiheessa, pystyn hyvin palauttamaan mieleeni, millaisia mielikuvia sen kielikuvat synnyttivät 11-vuotiaassa, ja toisaalta avaamaan, miten aikuinen, kirjallisuustieteisesti koulutettu ihminen tekstin nyttemmin lukee.

Ruuskan tekstin puhuja on mies, joka ei saa mielestään naista, joka kuvataan monella tapaa arvoitukselliseksi ja muita naisia mahtavammaksi. Nainen kuitenkin suhtautuu mieheen ylimielisesti ja välinpitämättömästi, ja miehen naisesta käyttämät kielikuvat viittaavat kaikki enemmän tai vähemmän siihen, että mies ei ymmärrä naista, mutta on ällistynyt myös siitä, miksi nainen on vallannut hänen ajatuksensa niin kokonaisvaltaisesti.



Otsikon metaforan lisäksi sanoituksen lähes jokainen lause on joko kielikuva tai vertaus. Kappaleessa on letkeä poljento, ja sen sanat on helppo kuvittaa mielessään kauniisti rullaaviksi kuviksi. Lapsena minun mielessäni juoksi kissoja, lakaistiin pölyhuiskalla, kottaraiset lehahtivat lentoon ja kansakoulun kasviopin sivut kääntyivät tyhjässä huoneessa. Olin ihan tyytyväinen tulkintaani, vaikka välillä takaraivossa tykyttikin kalvava tunne, että kappaleessa oli jotain, mitä en aivan tavoittanut, saanut kiinni, ymmärtänyt.

Sinä olet kuu / Sinä olet kissa, / joka äänettömästi kulkee tyhjän pihan poikki / Sinä lakaiset mun sielua / strusinsulkapölyhuiskallasi. // Sinä olet suu / Sinä olet huulet, / jotka suutelee suita, / jotka huutelee kuita / Ikäänkuin ne tottelisi / Ikäänkuin sulla olis salat tiedossasi // Ja sinä katsot minua kuin muukalaista / Niinkuin kerjäläistä Eiffel-tornin luona / Minä luulin tuntevani hiukan naista / kunnes yönä tuona... / Sä astuit tähän äänettömään huoneeseen // Sinä olet puu / jota minä kierrän / Läpi lehteilen koko kansakoulun kasviopin / enkä löydä riviäkään / Mä en löydä sinun hoito-ohjeitasi // Etees laskeutuu / musta harsoverho / Niinkuin kottaraisparvi / lähtee lentoon antennista / sinä katoat mun näkyvistä / violetti nauha hiuksissasi //

Aikuisen lukijan näkökulmasta Ruuskan vertaukset ja kielikuvat saattavat näyttää niin konventionaalisilta, että lukijaa jopa huvittaa ajatus pikkutytöstä, jonka mielessä kuu, kissa ja vaikeahoitoinen vieras kasvi eivät yhdistyneet kokonaisuudeksi Yleisesti Arvoituksellisina ja Saavuttamattomina Pidetyt Asiat, jolla puhuja pyrkii kuvaamaan kokemustaan siitä, miten tavoittamattomana hän runon sinää pitää, ja miten samaa tavoittamattomuuden tunnetta kuvataan myös mustan harsoverhon laskeutumisella ja vertaamalla naisen näkyvistä katoamista antennista lähtevään kottaraisparveen.


Kaunokirjallisuuden kautta rantain ilmaisevan kielen käsittämiseen tarvitaan kuitenkin paljon sellaista tietoa ja elämänkokemusta, jota hyvin nuorella ihmisellä ei vielä voi olla. Esimerkiksi miten olisin voinut lapsena hahmottaa tapaa, jolla runon puhuja kuvaa naisen katsovan häntä - ja sinä katsot minua kuin muukalaista / niinkuin kerjäläistä Eiffel-torninluona - kun en ollut vielä koskaan kokenut, miten kerjäläisiä katsotaan quickly unseeing, niin kuin China Miévillen erinomaisessa romaanissa The City & the City kahden rinnakkain sijaitsevan mutta voimakkaasti segregoituneen kaupungin asukkaat katsovat toisiaan? Aikuinen minä tietää; romanikerjäläiset ilmestyivät Helsinkiin vasta kauan jälkeen vuoden 1991 - mutta paljon ennen kuin olin koskaan käynyt Pariisissa.

Konkreettista opettamista vaatii puolestaan runouden konventioiden tunteminen. Kun Ruuska panee naisensa astumaan tähän tyhjään huoneeseen, 11-vuotias minä luulee, että kyse on tyhjästä huoneesta, koska ei ole vielä saanut oppia, että runoudessa huone ja talo ovat vakiintuneita ihmismielen symboleja.

En tiedä, miten kirjallisuuden lukemista tulisi opettaa, jotta tulevat abiturientit selviäisivät kaunokirjallisista teksteistä kompastumatta vaikean rakenteen tai aukkoisan kerronnan asettamiin ansoihin. Mutta koska muistan niin hyvin, miten konkreettisesti vastaanotin tekstejä lapsena ja koska tiedän, miten eri tavalla luen nyt, voisin uskaltaa ounastella, että jotain minua opettaneet ovat tehneet oikein.

Muistan myös sen, milloin kaunokirjallisuus ja etenkin runous alkoi ensimmäisen kerran todella aueta. Se tapahtui yliopistossa, fuksivuonna, parikymppisenä, Auli Viikarin luennoilla. Viikari ei tehnyt mitään taikatemppuja. Hän luki kateederilla ääneen runoutta - Mannista, Tiihosta, Mustapäätä - ja avasi sitten ääneen, mitä hän runoissa näki. Luentomonisteiden marginaaleihin syntyi pienen pienellä käsialalla merkintöjä esimerkiksi siitä, mitä kaikkea joutsen suomalaisessa runoudessa symboloi. Ja vähitellen sitä on alkanut unohtaa, että joskus on lukenut eri tavalla.

(Pekka Ruuska: Kaikki hyvin. Sävellykset ja sanoitukset Pekka Ruuska. Oy Sonet Suomi Ab. 1991.

Ylioppilastekstejä 2012. Toimittaneet Päivi Aro, Karl Grünn ja Auli Kulkki-Nieminen. SKS & ÄOL, 2012.)

Jos Julius Caesar olisi ollut niin onnekas (Lost in translation? pt 2)

Sain entiseltä latinan opettajaltani lahjaksi Kalevalan - latinaksi.

Sen voi varmaan vielä jotenkin järjellisesti selittää, että kaksituhatta vuotta sitten Rooman valtakunnassa sittemmin kuolleella kielellä kirjoitettuja tekstejä yhä käännetään nykyisin käytössä oleville kielille, mutta mitä pitäisi ajatella vaivannäöstä päinvastoin?

Ainakin Kalevala Latina  viehättää, ilahduttaa ja huvittaa tunnistettavuudessaan jo alkusäkeillään: Animus meum agitat / cogitatque cerebellum, / ut incipiam cantare, / velim verba dictitare, / versus veteres proferre. Miten Lönnrot sen panikaan: Mieleni minun tekevi, / aivoni ajattelevi, / lähteäni laulamahan / saa'ani sanelemahan, / sukuvirttä suoltamahan / lajivirttä laulamahan. Runojalan poljento on sama, ja alut sointuvat kuin alkuperäisessä. Kun vielä lukee vähän pitemmälle ja huomaa Väinämöisen saavan latinankielisiksi epiteeteikseen vetus vates eli 'vanha ennustaja / näkijä; runoilja', alkaa jo mielessään miettiä, mahtoiko Kalevala sittenkin syntyäkin latinankielisenä, niin mainiosti sanat tuntuvat osuvan kohdilleen. Osuvuudesta saa tietysti kiittää eurooppalaisen kansalliseepoksen traditiot tunteneen Lönnrotin ohella myös paneutunutta kääntäjää.

Ehdotus Kalevalan latinaksi saattamisesta oli tullut teoksen 150-vuotisjuhlavuoden (1985) toimikunnalta  "in perpetuam huis anniversarii memoriam" ('tämän juhlavuoden ikuiseksi muistoksi'). Käännöstyön tehneen Tuomo Pekkasen teokseen kirjoittamasta esipuheesta huomaa, että kysymys siitä, onko työssä mitään mieltä, on käynyt myös kääntäjänsä mielessä. Miksi etsiä vastineita suomen kielestäkin jo ammoisia aikoja sitten uudempien tieltä väistyneille sanoille, miksi yrittää tavoittaa kansanrunouden rytmi sille vieraalla kielellä? Esipuheessaan Pekkanen kuitenkin kauniisti korostaa, että latinankielisen Kalevalan ei ole tarkoituskaan matkia antiikin tai keskiajan latinankielistä runoutta, vaan pikemminkin osoittaa, että latinaksi voi yhä kirjoittaa elävästi ja elinvoimaisesti; mikään kuollut kieli latina ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan.

Latinan opettajalta kysytään usein, onko latinan opiskelu kuivaa kielioppipykälien pänttäystä, puunilaissotia ja monituhatsivuisten muinaisten eeposten tahkoamista. Vastaus on, että ei toki, sillä latinaksi on käännetty mitä mielenkiintoisin joukko oman aikamme ja kulttuurimme tekstejä, eikä tarvitse edes rajoittautua kansanrunouteen. Potentiaalisia latinisteja ilahduttanee tieto, että monet rakkaimmista lapsuuden lukukokemuksista on mahdollista uudistaa lukemalla käännöksinä esimerkiksi Nalle Puhin (Winnie ille Pu ja Domus Puensis) ja Harry Potterin (Harrius Potter et philosophi lapis ja Harrius Potter et camera secretorum) seikkailuja. Sarjakuvista latinaksi on luonnollisesti saatavilla Asterixeja, mutta myös esimerkiksi Tenavia.

Ongelmallisempaa kuin kiinnostavan oheislukemisen puute on kuitenkin ehkä se, että latina on niin tavattoman taipuisa kieli, että sujuvan lukutaidon hankkimiseen tarvitaan melko monivuotiset opinnot, ennen kuin opiskelijalle aukeavat edes sanat, joilla kustantaja pyrkii Lewis Carrollin (latinaksi tietysti Ludovici Carroll!) Alicia in terra mirabili (Liisa Ihmemaassa) -teosta markkinoimaan: "Facetiae eius atque satira iucunda ad omnes homines pertinent. Nunc eum gusta in eum sermonem versum in quo Iulius Caesar, si satis fortunatus fuisset, eum legere potuisset." ('Sen [kirjan] leikillisyys ja ihana satiiri koskettavat kaikkia ihmisiä. Maista sitä nyt käännettynä kielelle, jolla Julius Caesar olisi voinut sen lukea, jos hän olisi ollut niin onnekas.')

Peruskoulun ja harvoin vielä lukionkaan latinan opinnot tuskin riittävät sellaisen onnekkuuden saavuttamiseen, että  voisi seurata ludus Quiddichin ('huispausmatsi') tai Heffalumpum captaren  ('Möhköfantin metsästys') etenemistä, ellei oppilas satu olemaan jonkin sortin Henry Winter (mitä hän ei toisaalta toivottavasti ei ole, jos otetaan huomioon kyseisen fiktiivisen hahmon kielellisen nerouden lisäksi myös  hahmon tietynlainen epästabiilius).

Mihin näitä käännöksiä sitten tarvitaan? Jos ne lähinnä huvittavat pientä latinan opinnoissan hyvin, hyvin pitkälle sinnitelleiden joukkoa, mitä järkeä niiden tekemisessä on?
 
Ihmisyydessä ehkä tajunnanräjäyttävän upeinta on kyky tehdä asioita, joista ei ole minkäänlaista välitöntä tuotannollis-taloudellista hyötyä. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Raamatun kääntäminen Keski-Maan kielelle tai Hamletin esittäminen  klingoniksi tai se, että edes muutama Caesarin sotatoimien kintereillä Gallian soilla päiväkausia rämpinyt latinanopiskelijaparka voi hengähtää Silva centum iugerumissa ('sadan neljäsosahehtaarin metsässä') tai seurata vaihteeksi opetusta oppilaitoksessa nimeltä Schola Hogvartensis Artium Magicarum et Fascinationis  tai kokea, miten tietäjä iänikuinen loiheisi lausumahan, jos sattuisi haastelemaan kuten muinaiset roomalaiset. Ei tällaisten asioiden tekemiselle mitään järjellistä selitystä tai tarvetta ole, mutta kas, siinäpä niiden suoma nautinto juuri piileekin.

Lost in translation?

Per sidera iuro / per superos et si qua fides tellure sub ima est / invitus, regina, tuo de litora cessi.

Minä vannon tähtien kautta, / taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: / vastoin tahtoa, valtiatar, sinun maaltasi poistuin. (Vergilius: Aeneis. Kuudes kirja, 458-460.) 

Miten antiikin mitallinen runo parhaiten kääntyisi suomen kielelle? Pitäisikö kääntäjän pyrkiä säilyttämään runomitta - vai välittämään nykyajan lukijalle modernilla, elävällä kielellä se, mikä entisaikain Salatuissa elämissä oli olennaisinta? Sisälläni käyvät taistelua - kuin aikoinaan Parnasson sivuilla! - suuret suomalaiset heksametrikot, isä Päivö ja poika Teivas Oksala, ja antiikin runoudesta omaa runouttaan tehnyt Pentti Saarikoski.

Saarikoski käänsi, koska halusi "saattaa nämä kaksituhatta vuotta vanhat tekstit osaksi elävää nykyrunoutta". Runousoppi sai kyytiä, kun Saarikoski riimitteli Catullusta tähän tapaan: Sinun persettäsi Caesar en ole koskaan nuollut / yksi lysti minulle oletko elossa vai kuollut. (Catulluksen epigrammi 93.) Latinisti kauhistuu, muttei runon sisältöä, sillä kyllähän hän tietää, että osa Catulluksen lyhyistä pilkkarunoista sisältää alkukielelläkin sellaisia rivouksia, että miesprofessori jättää tietyt kohdat luennoillaan kääntämättä "kun läsnä on teitä naisiakin". Sen sijaan latinistia hirvittävät loppusoinnut; Catullus ei sellaisia käyttänyt.

Mutta siitä ei pääse mihinkään, että latinaa osaamattomalle Saarikosken suomennos välittää juuri sen, mitä Catullus runollaan aikoinaan halusi sanoa, ja juuri sellaisella kielenparrella, että runon pilkkaava luonne ei jää epäselväksi. Voiko samaan päästä, jos kääntää alkuperäisen runomitan säilyttäen? Ei kai  suomen kielen pusertaminen sille vieraaseen muottiin voi millään olla vaivan arvoista?

Antiikin runomitat - esimerkiksi eepoksissa käytetty heksametri - perustuivat pitkien ja lyhyiden tavujen säännölliseen vaihteluun, mikä itse asiassa sopii suomen kieleen varsin hyvin. Suomessa tavu on lyhyt, jos se loppuu lyhyeen vokaaliin, muussa tapauksessa se on pitkä. Niinpä kun Päivö Oksala kääntää Vergiliukselta säkeen per superos et si qua fides tellure sub ima est suomeksi muotoon taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa, hän ei tavoita ainoastaan Vergiliuksen tarkoittamaa merkitystä vaan myös muodon, jolla Vergilius sen esittää: pitkät ja lyhyet tavut seuraavat toisiaan sekä alkutekstissä että suomennoksessa häkellyttävän samalla tavalla. Koko kaksitoistakirjaisen eepoksen jokaikinen säe ei toki ole aivan alkutekstinsä peilikuva; sen verran runomitan tuleekin joustaa ja taipua käyttäjänsä käsissä.

Runomitat joustivat toki antiikin aikanakin. Siitä huolimatta runon sitominen mittaan sitoo kirjaimellisesti myös kirjailijaa. Tietyt sanat on tavurakenteensa vuoksi pakko jättää pois ja tilalle keksittävä uusia. Tai sanan tavurakenne kyllä kelpaa, mutta vain tiettyyn kohtaan mittaa jolloin esimerkiksi pääsana ja määrite voivat olla väärässä järjestyksessä tai kovin kaukana toisistaan. Merkityksen muodostuminen mutkistuu ja hidastuu, niin kuin käy esimerkiksi säkeessä taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: alkuosan predikaatti (vannon) on jo edellisessä säkeessä, missä on myös vielä ehkä hämmentävämmin jumalain-sanaan liittyvä pre- tai postpositio kautta. Nopeisiin leikkauksiin tottunut nykylukija ehkä uupuu, kun seuratakseen tarinan etenemistä joutuu toistuvasti pysähtymään, etsimään merkitystä. Runomittaan käännettynä uljas antiikin sankaritaru ei ehkä tavoitakaan enää uusia lukijasukupolvia.

Mutta siitäkään ei pääse mihinkään, että mitallisena antiikin runous kyllä soi korvaan upeampana kuin synopsiksilta vaikuttavat proosakäännökset. Heksametriään tahkoava lukija tulee myös herkutelleeksi traditioilla: ai tällaistakin tehtiin joskus! Eikä haastavaa ilmaisua pidä myöskään pelätä. Alkukielelläkin  antiikin auktorit ovat melko monimutkaista ja polveilevaa luettavaa; määritteet pakenevat pääsanojaan, ja proosaan tottuneen lukijan on opeteltava runoilijan sanasto. Näin lienee ollut myös näiden kirjailijoiden omana aikana, tai ainakin niin voisi kuvitella.

On silti vaikea ratkaista, kummanlaisista käännöksistä pitäisi enemmän - niistä, joita lukiessaan ei voi kuin ihailla, miten suomen kielellä voi välittää yli kaksituhatta vuotta sitten kirjoittaneiden ajatuksia tuoreesti ja iskevästi -  vai niistä, joiden kielellinen taituruus välittää myös antiikin kirjoittamisen perinteet. Kääntämisen ikuisuuskysymyksen - muoto vai sisältö - kanssa painiskelijan onkin kai tyydyttävä toteamaan kuten Teivas Oksala Aeneis-käännöksensä esipuheessa: "[K]ielellisestä kulttuurista voi puhua vasta, kun tarjolla on tyylivaihtoehtoja". Vaihtoehdot kun tarjonnevat senkin tilan, josta Pentti Saarikoski haaveilee, tilan, jossa "muotoa ei enää erota sisällyksestä, kun ne aivan vastaansanomattomasti ovat sama asia".


(Kirjoituksen lähteenä on käytetty Teivas Oksalan esipuhetta teokseen Vergilius: Aeneis (WSOY, 1999), H. K. Riikosen toimittamaa Pentti Saarikosken teosta Antiikin runoutta ja draamaa (Otava, 2002), Sari Kivistön, H. K. Riikosen, Erja Salmenkiven ja Raija Sarasti Vileniuksen teosta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos, 2007) sekä Leena Pallarin kirja-arvostelua Oksaloiden Aeneis-suomennoksesta (Helsingin Sanomat, 23.8.2009). Heksametriin (ja latinalaiseen metriikkaan muutenkin) voi tutustua vaikkapa täällä.)