Per sidera iuro / per superos et si qua fides tellure sub ima est / invitus, regina, tuo de litora cessi.
Minä vannon tähtien kautta, / taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: / vastoin tahtoa, valtiatar, sinun maaltasi poistuin. (Vergilius: Aeneis. Kuudes kirja, 458-460.)
Miten antiikin mitallinen runo parhaiten kääntyisi suomen kielelle? Pitäisikö kääntäjän pyrkiä säilyttämään runomitta - vai välittämään nykyajan lukijalle modernilla, elävällä kielellä se, mikä entisaikain Salatuissa elämissä oli olennaisinta? Sisälläni käyvät taistelua - kuin aikoinaan Parnasson sivuilla! - suuret suomalaiset heksametrikot, isä Päivö ja poika Teivas Oksala, ja antiikin runoudesta omaa runouttaan tehnyt Pentti Saarikoski.
Saarikoski käänsi, koska halusi "saattaa nämä kaksituhatta vuotta vanhat tekstit osaksi elävää nykyrunoutta". Runousoppi sai kyytiä, kun Saarikoski riimitteli Catullusta tähän tapaan: Sinun persettäsi Caesar en ole koskaan nuollut / yksi lysti minulle oletko elossa vai kuollut. (Catulluksen epigrammi 93.) Latinisti kauhistuu, muttei runon sisältöä, sillä kyllähän hän tietää, että osa Catulluksen lyhyistä pilkkarunoista sisältää alkukielelläkin sellaisia rivouksia, että miesprofessori jättää tietyt kohdat luennoillaan kääntämättä "kun läsnä on teitä naisiakin". Sen sijaan latinistia hirvittävät loppusoinnut; Catullus ei sellaisia käyttänyt.
Mutta siitä ei pääse mihinkään, että latinaa osaamattomalle Saarikosken suomennos välittää juuri sen, mitä Catullus runollaan aikoinaan halusi sanoa, ja juuri sellaisella kielenparrella, että runon pilkkaava luonne ei jää epäselväksi. Voiko samaan päästä, jos kääntää alkuperäisen runomitan säilyttäen? Ei kai suomen kielen pusertaminen sille vieraaseen muottiin voi millään olla vaivan arvoista?
Antiikin runomitat - esimerkiksi eepoksissa käytetty heksametri - perustuivat pitkien ja lyhyiden tavujen säännölliseen vaihteluun, mikä itse asiassa sopii suomen kieleen varsin hyvin. Suomessa tavu on lyhyt, jos se loppuu lyhyeen vokaaliin, muussa tapauksessa se on pitkä. Niinpä kun Päivö Oksala kääntää Vergiliukselta säkeen per superos et si qua fides tellure sub ima est suomeksi muotoon taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa, hän ei tavoita ainoastaan Vergiliuksen tarkoittamaa merkitystä vaan myös muodon, jolla Vergilius sen esittää: pitkät ja lyhyet tavut seuraavat toisiaan sekä alkutekstissä että suomennoksessa häkellyttävän samalla tavalla. Koko kaksitoistakirjaisen eepoksen jokaikinen säe ei toki ole aivan alkutekstinsä peilikuva; sen verran runomitan tuleekin joustaa ja taipua käyttäjänsä käsissä.
Runomitat joustivat toki antiikin aikanakin. Siitä huolimatta runon sitominen mittaan sitoo kirjaimellisesti myös kirjailijaa. Tietyt sanat on tavurakenteensa vuoksi pakko jättää pois ja tilalle keksittävä uusia. Tai sanan tavurakenne kyllä kelpaa, mutta vain tiettyyn kohtaan mittaa jolloin esimerkiksi pääsana ja määrite voivat olla väärässä järjestyksessä tai kovin kaukana toisistaan. Merkityksen muodostuminen mutkistuu ja hidastuu, niin kuin käy esimerkiksi säkeessä taivaan myös jumalain, valat jos pätevät Manalassa: alkuosan predikaatti (vannon) on jo edellisessä säkeessä, missä on myös vielä ehkä hämmentävämmin jumalain-sanaan liittyvä pre- tai postpositio kautta. Nopeisiin leikkauksiin tottunut nykylukija ehkä uupuu, kun seuratakseen tarinan etenemistä joutuu toistuvasti pysähtymään, etsimään merkitystä. Runomittaan käännettynä uljas antiikin sankaritaru ei ehkä tavoitakaan enää uusia lukijasukupolvia.
Mutta siitäkään ei pääse mihinkään, että mitallisena antiikin runous kyllä soi korvaan upeampana kuin synopsiksilta vaikuttavat proosakäännökset. Heksametriään tahkoava lukija tulee myös herkutelleeksi traditioilla: ai tällaistakin tehtiin joskus! Eikä haastavaa ilmaisua pidä myöskään pelätä. Alkukielelläkin antiikin auktorit ovat melko monimutkaista ja polveilevaa luettavaa; määritteet pakenevat pääsanojaan, ja proosaan tottuneen lukijan on opeteltava runoilijan sanasto. Näin lienee ollut myös näiden kirjailijoiden omana aikana, tai ainakin niin voisi kuvitella.
On silti vaikea ratkaista, kummanlaisista käännöksistä pitäisi enemmän - niistä, joita lukiessaan ei voi kuin ihailla, miten suomen kielellä voi välittää yli kaksituhatta vuotta sitten kirjoittaneiden ajatuksia tuoreesti ja iskevästi - vai niistä, joiden kielellinen taituruus välittää myös antiikin kirjoittamisen perinteet. Kääntämisen ikuisuuskysymyksen - muoto vai sisältö - kanssa painiskelijan onkin kai tyydyttävä toteamaan kuten Teivas Oksala Aeneis-käännöksensä esipuheessa: "[K]ielellisestä kulttuurista voi puhua vasta, kun tarjolla on tyylivaihtoehtoja". Vaihtoehdot kun tarjonnevat senkin tilan, josta Pentti Saarikoski haaveilee, tilan, jossa "muotoa ei enää erota sisällyksestä, kun ne aivan vastaansanomattomasti ovat sama asia".
(Kirjoituksen lähteenä on käytetty Teivas Oksalan esipuhetta teokseen Vergilius: Aeneis (WSOY, 1999), H. K. Riikosen toimittamaa Pentti Saarikosken teosta Antiikin runoutta ja draamaa (Otava, 2002), Sari Kivistön, H. K. Riikosen, Erja Salmenkiven ja Raija Sarasti Vileniuksen teosta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos, 2007) sekä Leena Pallarin kirja-arvostelua Oksaloiden Aeneis-suomennoksesta (Helsingin Sanomat, 23.8.2009). Heksametriin (ja latinalaiseen metriikkaan muutenkin) voi tutustua vaikkapa täällä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti