Vähitellen sitä unohtaa

Tänä keväänä äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa yhtenä tehtävänä oli tarkastella Maria Jotunin vuonna 1913 ilmestyneen novellin Untako lienee pohjalta avioliiton merkitystä ja puolisonvalintaa 1900-luvun alussa.

Tehtävä osoittautui vaikeaksi: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Äidinkielen opettajain liiton julkaisemassa Ylioppilastekstejä 2012 -kokoelmassa Päivi Aro ja Auli Kulkki-Nieminen kirjoittavat, että monelta vastaajalta jäi ymmärtämättä, mitä sellaista novellin kuvaamana kesäyönä tapahtui, että novellin päähenkilölle, nuorelle, kauniille talollisen tyttärelle avioliitosta tuli "pakkomenot".


Jotunin novelli on vaativahkoa luettavaa. Siinä on äärimmilleen häivytetty kertoja; se koostuu kahden henkilön keskustelusta, ja vain vuorosanat on merkitty näkyviin lainausmerkkien sisään. Edes puhujia ei nimetä. Keskustelu käynnistyy, kun toinen puhujista tiedustelee toiselta, miten tämä - talollisen komea tytär, jolle sulhasta olisi riittänyt joka sormelle - päätyi Kolehmaisen, köyhän ulkopaikkakuntalaisen, kanssa naimisiin. Toinen vastaa, että pakko oli mennä, ja kertoo sitten eräästä kesäyöstä kauniiksi ja ryhdikkääksi kuvailemansa Juhanin, rengin, kanssa.

>> (--) Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se oli. Kuu oli mennyt kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä. Kuljettiin oikotietä korven kautta kotiin. Suopuron yli tultaessa en porraspuita siinä eroittanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa Juhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vaan silmäni. Tuntui kuin Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten. Ja viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske enää minua sylistään. Nukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee sänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani. Annoin sen tapahtua, tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi ollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki? Ehkä se tanssi siellä, sitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekä se hurmasi minut ja saattoi hulluksi. Minä mieletön, minä rakastin Juhania. Juhani oli kuin omani. Ja kun se kysyi: ‘Lähdenkö’, niin en minä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani. Tajusin kaikki, mitä tapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana kuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin – vaan sanaa ei suustani tullut. Ja niin se tapahtui.»

Seuraavana päivänä puhuja lähettää Juhanin, rengin, suuren rakkautensa, matkoihinsa. Kesäyön tapahtumat johtavat kuitenkin siihen, että puhujan on pakko päästä naimisiin, joten hän ottaa Kolehmaisen, koska tämä on suostuvainen. Avioliitosta tulee onneton, ja se päättyy Kolehmaisen kuolemaan.

Näin novelli siis kuvaa tuskaa, jota 1900-luvun alun tiukat sosiaaliset normit saattoivat aiheuttaa. Talollisen tytär ei saanut onnellista elämää, koska rengin kanssa naimisiinmenoa ei olisi katsottu hyvällä. Aviotonta lasta hän ei voinut synnyttää, joten mieheksi oli otettava se, jolle kelpasi ajatus toisen miehen lapsen kasvattamisesta. Miksi tätä olisi novellin perusteella vaikea ymmärtää?

Olen päättänyt, etten ahdistu siitä, että tekstit ovat nuorille vaikeita ja synnyttävät joskus aivan hulvattomiakin tulkintoja. Sen sijaan olen aktiivisesti pyrkinyt palauttamaan mieleeni, millaista hämmennystä esimerkiksi metaforat minussa itsessäni aikoinaan aiheuttivat.

Otan esimerkiksi Pekka Ruuskan jälkeen Rafaelin enkelin vuonna 1991 ilmestyneeltä Kaikki hyvin      -albumilta kappaleen Sinä olet kuu. Levyä kuunneltiin perheessäni paljon, ja se on niitä levyjä, jotka kotoa pois muuttaessani vaivihkaa varastin vanhempieni levyhyllystä ja joita aina silloin tällöin kuuntelen tunteakseni haikeansuloista kaipuuta lapsuuden yksinkertaisempaan maailmaan. Ehkä siksi, että  Sinä olet kuu -kappale on soinut elämäni taustamusiikkina niin monessa eri elämänvaiheessa, pystyn hyvin palauttamaan mieleeni, millaisia mielikuvia sen kielikuvat synnyttivät 11-vuotiaassa, ja toisaalta avaamaan, miten aikuinen, kirjallisuustieteisesti koulutettu ihminen tekstin nyttemmin lukee.

Ruuskan tekstin puhuja on mies, joka ei saa mielestään naista, joka kuvataan monella tapaa arvoitukselliseksi ja muita naisia mahtavammaksi. Nainen kuitenkin suhtautuu mieheen ylimielisesti ja välinpitämättömästi, ja miehen naisesta käyttämät kielikuvat viittaavat kaikki enemmän tai vähemmän siihen, että mies ei ymmärrä naista, mutta on ällistynyt myös siitä, miksi nainen on vallannut hänen ajatuksensa niin kokonaisvaltaisesti.



Otsikon metaforan lisäksi sanoituksen lähes jokainen lause on joko kielikuva tai vertaus. Kappaleessa on letkeä poljento, ja sen sanat on helppo kuvittaa mielessään kauniisti rullaaviksi kuviksi. Lapsena minun mielessäni juoksi kissoja, lakaistiin pölyhuiskalla, kottaraiset lehahtivat lentoon ja kansakoulun kasviopin sivut kääntyivät tyhjässä huoneessa. Olin ihan tyytyväinen tulkintaani, vaikka välillä takaraivossa tykyttikin kalvava tunne, että kappaleessa oli jotain, mitä en aivan tavoittanut, saanut kiinni, ymmärtänyt.

Sinä olet kuu / Sinä olet kissa, / joka äänettömästi kulkee tyhjän pihan poikki / Sinä lakaiset mun sielua / strusinsulkapölyhuiskallasi. // Sinä olet suu / Sinä olet huulet, / jotka suutelee suita, / jotka huutelee kuita / Ikäänkuin ne tottelisi / Ikäänkuin sulla olis salat tiedossasi // Ja sinä katsot minua kuin muukalaista / Niinkuin kerjäläistä Eiffel-tornin luona / Minä luulin tuntevani hiukan naista / kunnes yönä tuona... / Sä astuit tähän äänettömään huoneeseen // Sinä olet puu / jota minä kierrän / Läpi lehteilen koko kansakoulun kasviopin / enkä löydä riviäkään / Mä en löydä sinun hoito-ohjeitasi // Etees laskeutuu / musta harsoverho / Niinkuin kottaraisparvi / lähtee lentoon antennista / sinä katoat mun näkyvistä / violetti nauha hiuksissasi //

Aikuisen lukijan näkökulmasta Ruuskan vertaukset ja kielikuvat saattavat näyttää niin konventionaalisilta, että lukijaa jopa huvittaa ajatus pikkutytöstä, jonka mielessä kuu, kissa ja vaikeahoitoinen vieras kasvi eivät yhdistyneet kokonaisuudeksi Yleisesti Arvoituksellisina ja Saavuttamattomina Pidetyt Asiat, jolla puhuja pyrkii kuvaamaan kokemustaan siitä, miten tavoittamattomana hän runon sinää pitää, ja miten samaa tavoittamattomuuden tunnetta kuvataan myös mustan harsoverhon laskeutumisella ja vertaamalla naisen näkyvistä katoamista antennista lähtevään kottaraisparveen.


Kaunokirjallisuuden kautta rantain ilmaisevan kielen käsittämiseen tarvitaan kuitenkin paljon sellaista tietoa ja elämänkokemusta, jota hyvin nuorella ihmisellä ei vielä voi olla. Esimerkiksi miten olisin voinut lapsena hahmottaa tapaa, jolla runon puhuja kuvaa naisen katsovan häntä - ja sinä katsot minua kuin muukalaista / niinkuin kerjäläistä Eiffel-torninluona - kun en ollut vielä koskaan kokenut, miten kerjäläisiä katsotaan quickly unseeing, niin kuin China Miévillen erinomaisessa romaanissa The City & the City kahden rinnakkain sijaitsevan mutta voimakkaasti segregoituneen kaupungin asukkaat katsovat toisiaan? Aikuinen minä tietää; romanikerjäläiset ilmestyivät Helsinkiin vasta kauan jälkeen vuoden 1991 - mutta paljon ennen kuin olin koskaan käynyt Pariisissa.

Konkreettista opettamista vaatii puolestaan runouden konventioiden tunteminen. Kun Ruuska panee naisensa astumaan tähän tyhjään huoneeseen, 11-vuotias minä luulee, että kyse on tyhjästä huoneesta, koska ei ole vielä saanut oppia, että runoudessa huone ja talo ovat vakiintuneita ihmismielen symboleja.

En tiedä, miten kirjallisuuden lukemista tulisi opettaa, jotta tulevat abiturientit selviäisivät kaunokirjallisista teksteistä kompastumatta vaikean rakenteen tai aukkoisan kerronnan asettamiin ansoihin. Mutta koska muistan niin hyvin, miten konkreettisesti vastaanotin tekstejä lapsena ja koska tiedän, miten eri tavalla luen nyt, voisin uskaltaa ounastella, että jotain minua opettaneet ovat tehneet oikein.

Muistan myös sen, milloin kaunokirjallisuus ja etenkin runous alkoi ensimmäisen kerran todella aueta. Se tapahtui yliopistossa, fuksivuonna, parikymppisenä, Auli Viikarin luennoilla. Viikari ei tehnyt mitään taikatemppuja. Hän luki kateederilla ääneen runoutta - Mannista, Tiihosta, Mustapäätä - ja avasi sitten ääneen, mitä hän runoissa näki. Luentomonisteiden marginaaleihin syntyi pienen pienellä käsialalla merkintöjä esimerkiksi siitä, mitä kaikkea joutsen suomalaisessa runoudessa symboloi. Ja vähitellen sitä on alkanut unohtaa, että joskus on lukenut eri tavalla.

(Pekka Ruuska: Kaikki hyvin. Sävellykset ja sanoitukset Pekka Ruuska. Oy Sonet Suomi Ab. 1991.

Ylioppilastekstejä 2012. Toimittaneet Päivi Aro, Karl Grünn ja Auli Kulkki-Nieminen. SKS & ÄOL, 2012.)