sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ikävä toisen luo (Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä ja myötäelämisen kyky)

Tieteiskirjailija Philip K. Dickin klassikkoteos Palkkionmetsästäjä (1989, englanninkielinen alkuteos Do Androids Dream of Electric Sheep, 1968) onnistuu siinä, mitä Aristoteles piti koskettavan tragedian tärkeimpänä piirteenä. Se herättää lukijassaan voimakasta myötätuntoa. Samalla teos kysyy, voiko myötätuntoa tuntea vain niitä kohtaan, joilla itselläänkin on myötäelämisen kyky. Voiko myötätunnon kykyä pitää kriteerinä, joka erottaa inhimillisen kokemuksen kehittyneen koneen kokemuksesta ja aidon keinotekoisesta?

Eletään aikaa jälkeen "lopullisen maailmansodan". Maa on pahasti saastunut, ja suurin osa jäljelle jääneistä ihmisistä emigroitunut avaruuden siirtokuntiin. Jäljellä on lähinnä Maan aitouteen pinttyneitä sinnittelijöitä, kuten kirjan päähenkilö, poliisissa työskentelevä Rick Deckard, tai  siirtolaisuuteen kelvottomiksi luokiteltuja skitsofreenikkoja tai saasteiden degeneroimia "kana-aivoja", kuten pakettiautonkuljettaja John Isidore, jota kirjassa myös seurataan. Elämä Maassa on kovin karua: melkein kaikesta on pulaa, ja kun kysyntä on kovaa, kaikesta voidaan pyytää kovaa hintaa.

Radioaktiivisen pölyn lisäksi elämää Maassa hankaloittavat niin luonnon autioituminen kuin ihmiskontaktienkin vähäisyys. Eipä siis ihme, että televisio suoltaa tauotta aivotonta talkshow'ta, että tunteiden säätelyyn on kehitetty kone, josta voi valita hallitsevan tunnetilansa, ja että ihmiset pyrkivät kokemaan yhteisöllisyyttä mercerismiksi kutsutun uskonnollisen kokemuksen kautta, jossa väitetään koettavan jonkinlaista kollektiivista myötätuntoa.

Karuudessa koskettavinta on kuitenkin ihmisen kaipuu sukupuuttoon hävittämiään eläimiä kohtaan. Eläimiä himoitaan hoidettavaksi. Vähäinen saatavuus ja hurja kysyntä ovat synnyttäneet eläinten ympärille ehkä Maan kovimman liiketoiminnan, ja jopa pienen, hyödyttömän eläimen hinta voi olla tähtitieteellinen. Kuitenkin kaikilla ihmisillä jopa kuuluu olla jokin lemmikki- tai kotieläin, ja jos ei ole varaa oikeaan, voi ottaa korvaavan, huokeamman sähköeläimen. Harmi vain, että vaikka sähköiset jäljitelmät ovatkin lähes täydellisiä kopioita oikeista eläimistä sairastumista ja kuolemista myöten, ne eivät kuitenkaan ole täysin omiaan korvaamaan aivan oikeaa eläintä. Toki Maahan jääneillä on myös moraalinen velvollisuus huolehtia vähistä eläinlajeista, mutta kuvattu hoivavietti kytkeytyy myös laajemmin kirjan teemaan, siihen, mikä erottaa aidon ja oikean ihmisyyden jostain keinotekoisesta jäljitelmästä.

Kissa ja kirja

Palkkionmetsästäjän maailmassa otetaan annettuna, että toiseen elävään olentoon kohdistuva hoivaamisen ja myötäelämisen tarve on merkki aitoudesta, siitä ettei ole kone. Ihmisen erottaminen koneesta on tärkeää, koska siirtokuntien asukkaiden hyötykäyttöön suunnitellut ihmismäiset koneet, humanoidirobotit, androidit, "andit", ovat Maassa lainsuojattomia ilmeisesti siksi, että niitä pidetään tunteettomina, potentiaalisina tappokoneina, jotka ajavat vain omaa etuaan muista piittaamatta. Sähköiset eläimet rinnastuvat androideihin, sillä ne eivät osaa "arvostaa jonkun toisen olemassaoloa", kuten androideja työkseen metsästävä päähenkilö Rick Deckard asian ilmaisee.

Kirjassa seurataan Rick Deckardin edistymistä, kun hän yrittää "poistaa" eli tappaa joukon Marsista Maahan karanneita kapinallisia androideja. Kuvaavaa on, että nämä androidit ovat humanoidiroboteiksikin poikkeuksellisen kehittyneitä; niitä on lähes mahdoton erottaa ihmisestä. Lukijan silmissä niillä myös vaikuttaisi olevan kyky tunteisiin, sillä niiden kapinan taustalla on ollut halu todistaa, että androidit kykenevät kollektiiviseen kokemukseen siinä missä ihmisetkin, että ne eivät ajattele vain kukin itseään. Kuitenkin Rick Deckardin paras androidin tunnistamisvälineistö perustuu empatiaa mittaavaan kysymyspatteristoon ja kysymysten iholla ja silmissä aiheuttamia muutoksia ja niiden nopeutta mittaavaan laitteistoon, ja Rick saa jo tehtävänsä alussa huomata, että jos androidi itse ei tiedä olevansa androidi tai jos ihminen on alkanut epäillä omaa ihmisyyttään, hänen laitteistonsa antamat tulokset ovat hiuksenhienoja, eikä niihin voi täydellisesti luottaa. Rick huomaa myös eron omassa ja kollegansa ajattelussa, sillä kesken vaativan tehtävän Rick tajuaa vähitellen alkaneensa tuntea empatiaa myös androideja kohtaan.

"Se erosta aidon elävän ihmisen ja humnoidikonstruktion välillä. Siellä museon hississä hän sanoi itselleen: minä teen selvää kahdesta olennosta, joista toinen on ihminen ja toinen androidi... ja minun tunteeni olivat käänteiset niille tunteille joita minun olisi pitänyt tuntea. Niille, joita minä olen tottunut tuntemaan - joita minua vaaditaan tuntemaan." Tähän Rickin ajatukseen pohjautuu koko kirjan keskeisin oivallus: myötätunnon kyky voi liittyä ihmisyyteen, mutta sen kohdistuminen johonkin on enimmäkseen opittua, ei millään tavalla väistämättömän luonnollista. Jos myötätunnon kykyä käytetään jonkinlaisena ihmisyyden tai aitouden mittarina, sen täytyy ulottua myös niihin, jotka eivät itse kykene kokemaan emptiaa lainkaan tai yhtä syvästi. Rickin suhde myös esimerkiksi sähköeläimiin muuttuu kirjan edetessä. Alussa hän kokee omistamansa sähkölampaan epäaitouden ahdistavana. Olisi tietysti noloa jäädä naapureille kiinni siitä, ettei ole varaa hankkia oikeaa eläintä, mutta vielä kamalampaa on alistua "esineen tyrannialle" eli sille, ettei keinolammas voi tiedostaa hoitajansa olemassa oloa samalla tavalla kuin oikea eläin. Lopussa Rick kuitenkin vaikuttaa jotenkin tyytyväiseltä jopa sähköiseen eläimeen, sillä siihen on kuitenkin mahdollista kohdistaa tunteita.

Ei pidä silti ajatella, että Palkkionmetsästäjä tarjoaa helpon ja valmiiksi pureskellun vastauksen ihmisen ja teknologian suhteeseen. Pikemminkin päinvastoin. Aidon eläimen kaipuu on kirjassa kuvattu niin, että pakahduttaa Rickin puolesta:

Hän toivoi kuollakseen, että hänellä olisi hevonen, itse asiassa mikä eläin tahansa. (s. 11.)
 Matkallaan töihin Rick Deckard kuten luoja ties kuinka monet muutkin ihmiset, pysähtyi lemmikkieläinkaupan ulkopuolelle töllistelemään yhden San Franciscon eläinliikkeisiin kuuluvan lemmikkieläinkaupan ulkopuolelle. (s. 23.)
Hän vaikeni. Koska hän oli äkkiä huomannut heidän eläimensä. Mielensä perillä hän oli ilmeisesti varautunut tällaiseen kokoelmaan; ei ollut yllätys ettei hän tuntenut enempää kuin eräänlaista kaipausta. (s. 34.)
Ja kun yksi androideista vammauttaa tahallaan ikään kuin kokeeksi hämähäkin, tuntuu, kuin ei olisi koskaan lukenut julmemmasta teosta. Mutta toisaalta: Rick kyllä pystyy poistamaan androidit käskytyksen mukaisesti siitä huolimatta, että hänen ihmisyyskäsityksensä on alkanut laajeta, ja taitavasti hämähäkin silpominenkin on sijoitettu limittäin sen kanssa, kun androidit yrittävät argumentoida, ettei ihmisen empatiakyky ole sen enempää todistettavissa kuin androidin empatiakyvyn puutekaan.

Uneksivatko androidit sähkölampaista, kirjan alkuperäinen nimi kysyy, ja sen verran monitahoisesta ja taiten rakennetusta romaanista on kyse, että vastauksen voi mieltää monin tavoin. Siihen, mikä lopulta erottaa aidon epäaidosta, ei ehkä edes voi vastata. Keskeistä tuntuu kuitenkin olevan kaipuu, ikävä toisen luo.