2. P. D. James: The Children of Men
3. Zadie Smith: On Beauty
4. Liz Williams: Darkland
5. Richard Yates: Easter Parade
6. P. D. James: Death Comes to Pemberley
7. F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
8. George R. R. Martin: A Game of Thrones
9. Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset
10. Haruki Murakami: Kafka rannalla
11. Margaret Atwood: Oryx and Crake
12. Margaret Atwood: The Year of the Flood
13. Jennifer Egan: Sydäntorni
14. Chad Harbach: Pelin henki
15. Kaj Korkea-aho: Gräset är mörkare på andra sidan
16. Mia Vänskä: Musta kuu
17. Joonas Konstig: Kaikki on sanottu
18. Jodi Picoult: House Rules
19. Jo Walton: Among Others
20. Anu Silfverberg: Äitikortti
21. Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija
22. Kurt Vonnegut: Cat's Cradle
23. Ursula K. Le Guin: Taivaan työkalu
24. Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär
25. Tuulia Aho: Urpukas
26. Maija Vilkkumaa: Nainen katolla
27. Jean-Christophe Grangé: Viattomien veljeskunta
28. Aldous Huxley: Brave New World
29. Johanna Sinisalo: Enkelten verta
30. Johanna Sinisalo: Auringon ydin
31. Antti Tuomainen: Parantaja
32. Philip Teir: Talvisota
33. Anja Snellman: Pääoma
34. Ilkka Remes: Piraatit
35. Miina Supinen: Säde
36. Anu Juvonen: Lähiöoksennus
37. Jarkko Tontti: Lento
38. Anja Kauranen: Arabian Lauri
39. Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
40. Pirkko Saisio: Betoniyö
41. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen
42. Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
43.Carol Shields: Kaiken takana Mary Swann
44. Asko Sahlberg: Eksyneet
45. Riina Katajavuori: Lahjat
46. Ian McEwan: Lauantai
47. Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
48. Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
49. Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat
50. Linn Ullmann: Aarteemme kallis
51. Heimo Susi: Kentauri
52. Miki Liukkonen: Lapset auringon alla
Miksi juuri nämä kirjat, kysyt.
Ensin oli tavoitteena lukea edes kirja kuukaudessa ja karsia samalla omiin kirjahyllyihin pölyyntymään jääneiden lukemattomien kirjojen rivejä. Tammikuun hyinen viima houkutteli vihdoinkin lukemaan kokonaan vuosia kesken olleen Peter Høegin vaikean, mutta juuri siksi niin palkitsevan, äärimmilleen viritetyn kirjallisen ekosalaliittoteoriatrillerin Hiljaisen tytön (2006).
Helmikuun leppoisalla Barcelonan-lomalla luin P. D. Jamesin niin ikään yllättävän haastavan Ihmisen pojat (1992), joka ensiajattelemalta saattaa vaikuttaa epäuskottavan spekulatiiviselta - ihmiskunta on äkillisestimenettänyt kykynsä lisääntyä - mutta joka lopulta pohtii todella terävänäköisesti oman aikamme ikäpyramidiongelmia, koko ajan pienentyvän nuorison ja entistä pidempään hoitoa tarvitsevan ikääntyvän ikäluokan suhteita.
Maaliskuun kirja, Zadie Smithin erinomainen E. M. Foster -pastissi Kauneudesta (2005), puolestaan sai ajattelemaan aikamme luokka- ja rotujakoja erityisesti yksilön näkökulmasta. Olin koulutuspäiväristeilyllä Viking Linella ja muun laivan bailatessa yläpuolellani valvoin pohdiskelemassa, mitä nimenomaan yksilölle merkitsee kuulua johonkin tiettyyn ryhmään ja miten erilaisista stereotypioista kiinni pitäminen voi olla tärkeää, vaikka ne kuinka ulkopuolisesta vaikuttaisivat typeriltä päähänpinttymiltä tai vääriltä leimoilta.
Huhtikuussa luin pari, kolmekin kirjaa, mutta lipesin tavoitteesta, eivätkä ne olleet omasta hyllystäni vaan kirjastosta, kaupasta ja työpaikan nyt jo edesmenneestä koulukirjastosta.
Toukokuun alussa arvelin ehkä meneväni elokuviin katsomaan Baz Luhrmannin sovituksen suuresta amerikkalaisesta romaanista Kultahattu (1925), ja koska kirja oli jo pitkään odottanut hyllyssä tilaisuuttaan, käytin yhden sunnuntain sen lukemiseen. Kirja oli synkempi ja illuusiottomampi, kuin olin kuvitellut, enkä enää uskonutkaan haluavani nähdä Luhrmannin estetiikkaa tuohon toivottomuuteen sotkettuna. Sen sijaan tulin kuitenkin katsoneeksi vuonna 1974 valmistuneen, niin ikään kaiketi vähän pintakorean mutta kirjalle tavattoman uskollisen, Francis Ford Coppolan käsikirjoittaman elokuvasovituksen.
Toukokuussa tapahtui sitten myös jotain, mikä vähitellen muutti sitten koko lukemistani. En enää lenkkeillytkään vaan ahmin kirjoja ja enimmäkseen puhtaasti viihteeksi. Luin dekkareita (P. D. Jamesin Jane Austen meets whodunnitin Syystanssiaiset (2011), Jean-Christophe Grangén Chilen julmuuksia, armenialaiskristittyjä ja enkelinäänisiä poikakuoroja yhdistelevän Viattomien veljeskunnan (2009), Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan Kai Ekholmin veikeän ja silti yllättävän tumman esikoisen Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (2013)), fantasiaa (George R.R. Martinin enemmän historiallista fiktiota kuin fantasiaa muistuttavan Valtaistuinpelin (1996), tuon tiiliskiven kokoisen ensimmäisen osan sarjasta Tulen ja jään laulu, joka sinänsä - vaikka haluaisinkin tietää, mitä muurin takana on - ei pituutensa puolesta jaksa vetää puoleensa ensimmäistä osaa pidemmälle) ja jopa pari kotimaista kauhua (!), joista kirjallisesti parempi mutta lopulta vähän lattea oli Kaj Korkea-ahon synkillä salaisuuksilla pelaava Tummempaa tuolla puolen (2012), vetävämpi mutta samalla viihteellisempi puolestaan Mia Vänskän kostonhimoisiksi syöjättäriksi sekoavia äitejä vilisevä Musta kuu (2012).
Syksyn tultua luin myös töiden puolesta muutamia spekulatiivisen laidan nuortenkirjoja, koska haeskelin kasiluokkalaisilleni sopivantasoista luettavaa. Ilkka Remeksen nuortentrilleri Piraatit (2003) vei elämästäni kaksi tuntia viisitoista minuuttia - kuin vauhdikas elokuva - ja kirvoitti myös kohderyhmälukijoiltaan kiittäviä kommentteja, kuten "Piraatit on ensimmäinen kirja, joka houkutteli minua lukemaan. Pulssi kiihtyi monessa kohtaa, kuin monessa elokuvassa" (14-v. poika). Tanskalaisen Lene Kaaberbølin Näkijän tytärtä (2005) en kaseilleni suositellutkaan, koska se ei herättänytkään minussa samanalaista ihastusta kuin saman tekijän matriarkaattiseen valtakuntaan sijoittuva ja kiehtovasti sukupuolirooleja ja sukupuolten luonnolliseksi koettavia tehtäviä fantasiajuonensa ohessa puiva Katriona-sarja, mutta Tuulia Ahon luontofantasiasta Urpukas (2011) pidimme sekä kasit että minä.
Jo Waltonin scifi- ja fanatasiakirjoilla kasvaneen nuoren kuvaus Among Others (2011) sai vanhan rakkauteni dystooppista ja apokalyptista kirjallisuutta kohtaan roihahtamaan. Jo kesällä olin lukenut uudestaan Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogian kaksi ensimmäistä nidettä, koska kolmas osa - jota en sitten vieläkään ole lukenut! - oli ilmestymässä syyskuussa. Niitä seurasivat Ursula K. Le Guinin Taivaan työkalu (1971), Kurt Vonnegutin ja Aldous Huxleyn klassikot Kissankehto (1963) ja Uljas uusi maailma (1932), Antti Tuomaisen hienosti hajoavaa Helsinkiä ja yhteiskuntaa kuvaava Parantaja (2010), Johanna Sinisalon ympäristökatastrofia enteilevä, mutta vähän puisevaksi sortuva Enkelten verta (2011) ja samantekijän vetävä "Suomen Eusistokraattista Tasavaltaa" kuvaava vaihtoehtohistoria Auringon ydin (2013) sekä Maarit Verrosen pirstaloitunutta ja tylyä maailmaa kuvaava, mutta jotenkin aukeamattomaksi jäävä Kirkkaan selkeää (2010).
Oman vaiheensa vuoden lukemisissa muodostavat myös kaupunginkirjaston Bestseller-hyllystä viikonlopuksi poimaistut uutuuskirjat, sellaiset kuin Maija Vilkkumaan esikoisteos Nainen katolla (2013), Anja Snellmanin proosan ja omaelämäkerran välillä liikuskeleva Pääoma (2013), Philip Teirin suomenruotsalainen, vähän pirullinen avioliittoromaani Talvisota (2013), Miina Supisen Suomi-mytologioita ja vaihtoehtoihmisiä kuvaava Säde (2013), Pasi Pekkosen esikoinen Unelmansieppaaja (2013), jossa kirjailijan kuolema yhdistää kolme elämässään eksyksissä olevaa nuorta aikuista, Jarkko Tontin ironisesti ihmiskunnan tuhoa enteilevä Lento (2013), Anu Juvosen turhan laukkaava eikä synkistä kohtaloistaan huolimatta lainkaan valoton kannelmäkikuvaus Lähiöoksennus (2013) sekä Miki Liukkosen käsittämättömäksi jäävä irvailu Lapset auringon alla (2013).
Kirjastosta tarttui tänä vuonna uutuuksien lisäksi luettavaksi myös vanhempia kirjoja, jotka syystä tai toisesta juolahtivat mieleen tai osuivat silmään juuri nyt. Näistä huikaisevimmat lukukokemukset tarjosivat Pirkko Saision julma ja muutenkin kuin vain Pirjo Honkasalon elokuvan vuoksi hämmentävän ajankohtainen Betoniyö (1981) sekä Asko Sahlbergin niin ikään kova mutta kieleltään tavattoman kaunis ja lyyrinen Eksyneet (2001). Saisio on vanha rakkaus, mutta Sahlbergiä en ollut aiemmin lukenut. Finlandia-ehdokas Herodes ei historiallisuutensa ja järkälemäisyytensä vuoksi tullut kyseeseen, vaan etsimällä etsin jotakin, mistä Sahlbergiin tutustumisen aloittaa. Eksyneitä paremmin ei olisi voinut etsintä päättyä. Muuten sattumanvaraiset valintani näyttävät kohdistuneen muun muassa erilaisiin perhekuvauksiin, kuten Richard Yatesin perheväkivaltaa, sisarkateutta ja sitoutumisvaikeuksia kuvaava, kenties tunnetumpaa esikoisteosta Revolutionary Roadiakin synkempi Easter Parade (1976), Jodi Picoultin kenties rikoksen tekevän Asperger-pojan kohtaloa seuraava House Rules (2010) tai Linn Ullmannin lastenhoitajan väkivaltaisen kuoleman järkyttämän norjalaisperheen kuvaus Aarteemme kallis (2012).
Perheen lisäksi ihan pelkkä äitiyskin on tänä vuonna kiinnostanut: Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) ja Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen (2001) puntaroivat omaelämäkerrallisesti ja faktoihin tukeutuen äidiksi tulemista, äitiyiden oikeutusta, äidiksi tulemisen vaikeuksia ja yksityisiä ja yhteisiä tunteita, joita äidiksi haluaminen tai ei-haluaminen-mutta-kuitenkin saavat aikaan. Riina Katajavuoren Lahjat (2004) käsittelee äitiyttä kahta edellä mainittua kirjaa fiktiivisemmin ja jo äidiksi tulleen näkökulmasta. Onko nainen äitiydyttyään enää nainen, jolla on omia, lapsiin liittymättömiä ambitioita, saako nainen olla vain äiti vai pitääkö olla muutakin, miksi toiset äidit vaikuttavat onnistuneemmilta kuin toiset ja niin edelleen.
Siksi juuri nämä kirjat, vastaan. Että ei oikeastaan minkään takia ja sitten kuitenkin: jotta olisi ajateltavaa, jotta aika rientäisi ja kuitenkin riittäisi. Lukemiseen, ajattelemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti