Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.
8. Kun ihailu muuttuu peloksi
The Piper (1980, albumilta Super Trouper) on Abban metaforisimpia kappaleita. Sen sanoitus on onnistunut; se on yhtäältä yksinkertainen toisinto vanhasta Hamelnin pillipiipari -sadusta ja toisaalta hyytävä vertauskuva mistä tahansa yhden aatteen lumoutuneen sokeasta seuraamisesta. Myös kappaleen sovitus- ja soitinvalinnat avaavat tulkintaa kahtaalle: pimeä keskiaika kohtaa modernin ajan pimeyden.
Sovitukseen on tavoiteltu keskiaikaista sävyä, tunnelmaa. On huilua ja harmonioita, ja latinaksi laulettu säe sub luna saltamus, tanssimme kuun alla, ja vähän jonkinlaista menuettia muistuttava tanssillinen rytmi. Mutta keskiaikaa ei kuitenkaan ole niin paljon, etteikö mielikuva olisi enemmän metaforinen kuin kirjaimellinen.
Kappaleen sanoitus on visuaalinen, tehokas. Ensin käytetään ulkopuolista kertojaa, joka kertoo menneen ajan aikamuodossa, kuinka heitä saapui joka puolelta, vaivoista välittämättä. Imperfekti ja he-pronominin toisto saavat aikaan pahaenteisen tunnelman; näille ihmisille ei ole käynyt hyvin: "They came from the hills / and they came from the valleys and the plains / They struggled in the cold / in the heat and the snow and in the rain."
Pahaenteisyys vain korostuu, kun kertoja ensimmäisen säkeistön loppuun paljastaa, että liikkeelle ajava voima onkin vain yksi ihminen, ihminen, joka tarjoaa välitöntä unohdusta, kytkeytymistä pois päältä: "Came to hear him play / play their minds away."
Kertosäkeessä annetaan ääni houkutukseen langenneille, joiden kuoro toistaa preesensissä kuin hypnotisoituna: "We're all following a strange melody / we're all summoned by a tune. / We're all following the piper / and we dance beneath the moon." Outo, kiehtova melodia on kutsunut väen ja kietonut sen pauloihinsa. Kaikki muu unohtuu, kansa karkeloi kuun alla, soittoniekkaansa sokeana seuraten.
Toisessa säkeistössä ulkopuolinen kertoja kuvailee, kuinka ihmiset odottivat soittajaa "kuin seurakunta pappia", ja kolmannessa säkeistössä tuo pappi saa varsin pahoja piirteitä. Hänen sanotaan antaneen ihmisille unen ja vietelleen kaikki maassa. Hänen silmissään paloi tuli, ja pelko oli hänen aseensa. Viimeistään tässä vaiheessa tarina saa kansansatua synkempiäkin vivahteita. Enää kyse ei ole vain kiittämättömän kansan rankaisemisesta vaan puhtaasta vallan- ja hallinnanhimosta, jolle ei ole muita perusteita kuin se, että pystyy ja haluaa pystyä johtamaan toisia harhaan.
Kertomus jättää auki, mitä lumotuille lopulta tapahtuu, mutta mikään ei lupaa hyvää. Kun ihailu on muuttunut peloksi, kansalla ei ole enää vaihtoehtoa. On vain annettava pillipiiparin soittaa ja seurattava häntä. Ainakin se turruttaa. "So they let him play / play their minds away. / -- / And we dance beneath the moon for him / and we dance beneath the moon."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti