Kirjailija Juha Itkonen kirjoitti Helsingin Sanomissa (25.8.2013) näin: "Koulun ruotsin tunnilla olimme kuunnelleet kelanauhalta Tomas Ledinin Sommaren är kortin, joka on edelleen mielestäni hirvittävä kappale. 'Sommaren är kort / det mesta regnar bort.' Vad fan? Osasin ruotsista vasta alkeet, mutta olin varma, että olisin itsekin riimitellyt paremmin."
En voisi olla enempää toista mieltä Itkosen kanssa (vaikka rehellisyyden vuoksi: onhan Sommaren är kort kamala renkutus); en olisi todellakaan itse riimitellyt yhtään Lediniä paremmin.
Eikä tarvinnutkaan, sillä parempaa ruotsin opettajaa kuin Tomas Ledin saa hakea.
Ledinin sijaan Itkonen kertoo vaikuttuneensa Eva Dahlgrenista, jonka musiikkia ei koulun ruotsin tunneilla ollut soitettu (eikä muuten soitettu minunkaan koulussani, ja kun Dahlgren meni joskus 1990-luvun puolivälissä naimisiin, ruotsin opettaja epäili naimakaupan jollain tapaa vaikuttavan laulajan suosioon negatiivisesti - oi aikoja, oi tapoja vaan). Minäkin pidin Dahlgrenista, ehkä enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta siinä missä Dahlgren itsekin analysoi omia kappaleitaan vuonna 1999 julkaisemassaan varsin autobiografisessa tekstissään Lai lai, että "hon var naiv, ibland helt i det blå / och vissa sånger blev omöjliga att förstå", Tomas Ledinin naiivius näkyykin maailmankaikkeuden ymmärrettävimpänä lyriikkana, josta seitsemännen luokan B-ruotsiaan minimioppituntimäärällä tapaileva koululainen saa heti kiinni.
Olin tietysti jonkinlaista vielä tuolloin yläkoulussa diagnosoimatonta vadelmavenepakolaisuuttani jo valmiiksi äärimmäisen motivoitunut ruotsin opiskelija, mutta motivaatio vain kasvoi siinä Lediniä kuunnellessani. Yksinkertaiset ja kivettyneet kielikuvat ("Här kommer jag / -- / med en sugande, otålig feeling / på vingar av stål") ja selkeät rinnastukset ("Kärleken är som en studsande boll") avautuivat vaivatta ja kannustivat oppimaan lisää. Käytin Lediniä oppitunneilla opitun kertaamisessa sumeilematta hyväkseni ja hoilasin kasettisoittimen mukana täysin palkein: "Det finns inget finare än kärleken / ingen vind är starkare än / kärleken, kärleken. / Det finns inget skönare än kärleken / ingen vin smakar bättre än / kärleken, kärleken. // När det händer, / när det tänder till / då blir luften klarare, / träden grönare /", ja jos piti komparaation lisäksi oppia superlatiivikin, saattoi perään luikautttaa vielä naisia ylistävän Svenska flickor, joista "dom vackraste växte upp i Falsterbo Skanör / sen vandra' dom norr ut in i vikingarnas land / och ligger nu och solar / på varenda sommarstrand".
Ja vaikka naisista lähinnä miehen silmänilona kirjoittaminen kohottaakin kulmiani tänään, en kyllä osannut silloin neljä-, viisitoistavuotiaana Ledinin tekstejä näin perin juurin naiiveina edes pitää. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin tietysti vähän hämmästyttää ja huvittaa, että yläastelainen mieleni mukautui niin vähin tuskin Ledinin keski-ikäiseen ja keskiluokkaiseen maailmaan (jollaista en mielestäni silloin enkä koskaan myöhemminkään ole tavoitellut tai erityisesti arvossa pitänyt), jossa lähetetään ulkomaanmatkalta "ett vykort med palmer på" tai jossa viedään pitkäaikainen kumppani ulos ja "vi ska skåla för livet / för alla barnen / för dom som vi har gjort" tai jossa puhuja vakuuttaa olevansa luottamuksen arvoinen vetoamalla "jag vet vad jag gör / jag är inte bankdirektör". Ja vaikka riimi onkin jälleen kömpelö ja kenen tahansa seiskaluokkalaisen kyvyillä ylitettävissä, niin väkisinkin sitä jotenkin huomaa myhäilevänsä rinnastuksen 1990-lukuisuudelle - ilmeisesti ruotsalaisetkaan pankinjohtajat eivät tuolloin aina olleet niin tilanteen tasalla.
Yläasteella olin näemmä myös ikääntynyt riittävästi siihenkin, että pystyin samaistumaan Ledinin lapsuusnostalgiaan ja menetettyjen rakastettujen kaipuuseen. Pidin koskettavana jopa jotain keski-ikäisen liike-elämän orvanpyörään kyllästyneen miehen automatkaa lapsuutensa rauhallisempiin maisemiin, kuten kappaleessa Släpp hästarna fria: "Snart går jag på min barndoms mark / där min farfar var min hjälte. / Jag var indian och han / han var hästarna som sprang." Ehkä runollisinta, mitä kuunaan olin lukenut, oli jollekin entiselle toisen kautta osoitettu viesti: "Många månar har speglat sej i vattnen / men om nu vägarna för dej dit / lova mej / hälsa från en vän ifrån längesen / -- / säg att fåglarna flyger högre i år." Niin, ja yhä vieläkin pidän hirmuromanttisena sellaista rakkauden kuvaa, joka syntyy, kun tekstin puhuja ensin vertaa itseään kerta kaikkiaan maailman jokapäiväisimpiin asioihin ("Är jag bilen som du åker i / Är jag vattnet när du duschar din kropp / Är jag tequilan som berusar dej / Är jag klippan som du lutar dej mot") ja sitten kysyy suoraan ja selittelemättä "Är du min kvinna?" Ugh! Luolamiestason lyriikka riittää kaltaiselleni proosalliselle ihmiselle enemmän kuin hyvin.
Mutta vaikka itse Lediniä arvostankin, se ei poista sitä tosi seikkaa, että muutkin kuin Itkonen ovat kummastelleet mitäänsanomattomana pitämänsä Ledinin suurta kansansuosiota.
Päiväkirjaan liimatussa Nyt-liitteen levyarviossa vuodelta 1996 Ledinin todetaan olevan "todellisen musiikinystävän valinta", jos kaikki oikeasti mielenkiintoinen musiikki yhtäkkiä katoaisi maailmasta.
toimittaja yrittää ymmärtää tyypillistä lagomia lediniyttä, joka sanoo toisille niin paljon ja hänelle ei mitään, ja saa Ledinin lopulta myöntämään, että tämä on itsekin kipuillut sisäisen sävelensä arkipäiväisyyden ja rockuskottavuutensa puutteen kanssa. "Jo men nu har jag faktiskt accepterat att jag låter så här. Att det är jag --. Att det finns ett slags sång som vibrerar i en." Pyydettäessä Ledin myös analysoi, että hänen musiikkinsa on valoisaa ja positiivista: "Att man känner att det finns hopp om livet när man lyssnar."
Arkipäivän ruotsin taitojen lisäksi Tomas Ledin opettikin minulle paljon sellaista valoisuutta ja positiivisuutta, joiden varassa aivan perusarki näyttäytyy ihmisen parhaana saavutuksena. "Men det här är inte fel / Här mår jag faktiskt ganska bra. / Det är inte alls dumt / Här är vi lyckliga du och jag. / Visst är det så / när vi nu kommit att förstå / att livet vi söker finns här / under resans gång." Minua Ledinin lyriikka puhutteli, minusta oli värisyttävää, kun se kirjoitti "Känn själen / suga i sig all lyrik / lockar dina tankar att dikta / lyssna till sommarnattens sång." Ja minä kuuntelin, ja runoilin, ja no, minusta tuli kirjallisuuden opettaja ja Itkosesta kirjailija, mihin onkin varmasti hyvä lopettaa. Ruotsin opetukseen Ledin on kuitenkin kelpo materiaalia, vaikka se sitten houkuttelisikin ajatukset runoilemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti