Tuntuu, että mikään ei ole muuttunut.
Paitsi ehkä Helsingin seudun puhekieli, ja sekin vain vähän. Yhä pidetään bileitä. Vanhasta Stadin slangista on jäljellä vähemmän, tilalle on tullut arabiasta ja somalista kähvellettyjä sanoja. Wallah. Mä vannon.
Saisio näyttää, miten lähiöiden yksinhuoltajaäitien toimettomat pojat oikein elävät. Viinanhuuruisesti. Pikkurikollisesti. Ei siinä syyllistetä ketään, vaikka poikien äiti ei ehkä olekaan aivan riittävällä tavalla läsnä tai tukee väärällä tavalla ajelehtivuutta: Anna sille kalja, kun ei se muuten voi olla. Yhteiskunnasta ei ainakaan ole avittajaksi; vanhan polven sosialistikin esitetään aivan yhtä naurettavassa valossa kuin esitettäisiin tänäkin päivänä. Eihän syrjäytymisessä mistään yhteiskunnan rakenteista ole kyse. Sä kato pärjäät, jos sä pärjäät.
Kirjan päähenkilö Simo on jotakuinkin yläkouluikäinen. Keväällä Simo on lakannut käymästä koulua; ei vain jaksanut mennä sinne enää. Kavereista Jusa olisi tärkeä, mutta hänkään ei taida tajuta, kuinka tärkeä. Tärkeys hukkuu jonnekin maskuliinisen uhon ja miehisyyden näyttämisen tarpeen alle. Tyttöjä, viinaa, tupakkaa. Välinpitämättömästi.
Simon isoveli Ilkka on jo sillä lailla vanhempi, että vaikuttaa aikuiselta, työssäkäyvältä, jos olisi töitä. Ilkalla ei ilmeisesti ole, ja jostain hämärästä keikasta on kirjan kuvaaman viikonloppuisen yhden päivän ja yön jälkeen alkamassa kymmenen kuukauden kakku. Ilkkaa kaduttaa vain moka, kiinni jääminen.
Simolle Ilkka on jonkinlaisen idolisoinnin kohde, tai ainakin Simo haluaisi tehdä Ilkan kanssa jotain, mikä muuttaisi maailmaa, rikkoisi tutut kuviot, olisi vapauttavaa, mahtavaa, mutta Ilkka haluaa vain lisää olutta ja jallua. Välillä Simo säälittää häntä. Silti hän humalaspäissään hylkää Simon. Yhteinen ilta jää kesken.
Simo tulee kirjan lyhyiden tapahtumien aikana myös sekä äitinsä että kavereidensa hylkäämäksi. Äiti lähtee juhlimaan, viettämään viikonloppua, tapaamaan miesystäväänsä. Simon hän haluaa jäävän Ilkan kanssa, vahtimaan ettei tämä tee itselleen mitään nyt, kun vankilatuomio on juuri toteutumassa. Simo taas haluaisi lähteä Pusulaan mökille kavereidensa kanssa, ja kun ei lähde, joutuu väkisinkin vähän ulkopuolelle. Jusan ulkopuolelle.
Sille, mitä Simolle käy kesäisen, hikisen kuuman yön aikana, sille, mitä Simo tekee, ei ole mitään selvää selitystä. Ei mieletöntä provosaatiota, ei yksittäistä syytä, jota osoittaa. Julmaa se on. Ja kovaa. Ja väärin, myös Simoa kohtaan.
Pinnan alta on luettavissa, mikä ehkä olisi voinut estää, estäisi, tällaiset kohtalot.
Jos välittämistä, pitämistä, kiintymystä ei tarvitsisi kätkeä sisimpään, vaan olisi ok näyttää se, tunnustaa se, olla riippuvainen toisesta ja hänen hyväksynnästään. Ettei hellyyttä tarvitsisi pelätä, niin kuin Simon, siellä missä sitä on tai siellä, missä sitä ei edes ole.
Jos olisi töitä ja tuntisi itsensä mielekkääksi, ettei elämisen tunne syntyisi ainoastaan viinasta. Ettei tarvitsisi turvautua laittomuuksiin. Että olisi jokin mieli käydä koulu loppuun, jos sen jälkeen pääsisi töihin.
Että ympärillä olisi ihmisiä, joita kiinnostaa. Tai tarkemmin sanottuna: joita ei kiinnosta kätkeä tai kitkeä kiinnostustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti