Modernin naisen mahdottomuudesta - Abban parhaat kappaleet osa 6

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

6. Modernin naisen mahdottomuudesta

Sain jostain - todennäköisesti luettuani vuosikymmenen verran 1970-luvun viikkolehtiä mummoni vintillä eräänä sateisena kesänä - sellaisen käsityksen, että 1970-luvulla aktiivisen, omaehtoisen ja täysivaltaisen naisen merkki oli se, että hän oli ottanut avioeron miehestään. Abban Agnethankin kuvailtiin lehdistössä löytäneen aivan uuden energian sen jälkeen, kun Ulvaeus ja Fältskog olivat lakanneet olemasta aviopari.

Agnethan kohdalla tällainen uusi, riippumaton naiseus ei kuitenkaan kantanut kovin pitkälle, sillä Ulvaeuksen löydettyä uuden kumppanin vain viikko avioliittonsa päättymisen jälkeen ja Abban hukutettua "surusilmäisen" Agnethan siniharmaaseen luomiväriin ja pehmennettyihin kuviin promovideoillaan itkemään milloin minkäkin kadotetun rakkauden perään median kuva Agnethasta jäi pysyvästi hauraaksi, hylätyksi tulleen erakon kuvaksi. Tämä tapahtui aivan 1980-luvun alussa.

Vuonna 1975 Abbakin oli tehnyt oman kannanottonsa uuden itsenäisen naisen kysymykseen. Kappale Hey, Hey Helen (albumilta Abba) antaa ymmärtää, että nimenomaan nainen on ollut erossa aloitteellinen -  "So at last / you're free / it's the way you wanted it to be /" - ja sitten kysyy tältä, minkä hinnan tämä maksaa siitä, että saa olla ajanmukainen nainen: "And the prize / you pay / to become a woman of the today / --."

Alkuun Hey, Hey Helen vain kysyy - Satuttaako se, että lapset itkevät isän perään? Pärjäätkö omillasi? Surettaako aiemman elämän menettäminen? - ja kannustaa: "But you're right / you had to take a second chance / so you fight / to find your freedom." Helenin myös vakuutetaan pärjäävän: "Can you make it alone? / Yes you can."

Lopussa kuitenkin sävy vaihtuu. Helenilta ruvetaan kyselemään, mikä häntä vaivaa ja eikö hän tiedäkään, mitä tekisi. Vakuuttelut omillaan pärjäämisestä lakkaavat. Vaikka kappale ei otakaan selvää kantaa, jää tunne, että Helenille käy kuin Agnethalle: hänen ei anneta kasvaa itselliseksi ihmiseksi, vaan annetaan ymmärtää, että sisimmässään hän kuitenkin katuu ratkaisuaan. Fältskogkin joutui vielä parikymmentä vuotta avioeronsa jälkeen vakuuttelemaan omaelämäkerrassaan, että vaikka lehdistö on maalannut hänet hylättynä ja jätettynä, häntä ei ole koskaan jätetty. Hän on jättänyt.

"Viime aikoina on eronnut Agnetha Fältskog antanut myös rajuja lausuntoja lehdille naisasiasta. Ei pidä pelätä! Maailman seksikkäin takapuoli ei ole liittynyt feministeihin vaan ajaa pelkästään omaa naisasiaansa. Suoraselkäisesti." (!) Jokin suomalainen viikkolehti maaliskuussa 1979. 

Lapsi, nero vai hullu tiedemies? - Abban parhaat kappaleet osa 5

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman aikakauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

5. Lapsi, nero vai hullu tiedemies?

Should I Laugh or Cry (1981) lienee suurelle yleisölle Abban obskuureimpia kappaleita. Se on julkaistu alun perin ainoastaan One of Us -singlen kääntöpuolella, eikä se myöhemminkään ole päässyt kuin lähinnä kai sellaisille fanimarkkinoille suunnatuille kokoomajulkaisuille kuin vuoden 1994 massiiviselle Thank You for the Music -boksille. Kappaleen sisältökin on hämärä: onko laulun hän, jonka tempauksista ei tiedä, pitäisikö niiden itkettää vai naurattaa, puhujan mies vai lapsi, onko hän hullu tiedemies, asperger vai vain rasittava neropatti?

Hän nimittäin seisoo puhujan vuoteen vieressä ja höpöttää, mikä pitkästyttää puhujaa. Hänellä on raidallinen pyjama, jonka lahkeet ovat liian lyhyet. Hänen filosofiansa on mitätöntä, mutta toisaalta puhuja pitää häntä fiksuna. Hän jaksaa aina vain jauhaa samasta aiheesta, hänen katseessaan on hullun ylpeyttä.

Hän seisoo varpaillaan kasvaakseen pituutta - konkreettisestiko? Olisiko hän siis lapsi, vai sittenkin kuitenkin aikuinen, joka metaforisesti pinnistelee varpaillaan ylittääkseen itsensä, sillä kuvailisiko yksikään vanhempi suhdettaan lapseensa "vaarallisen yhdentekeväksi" ja "kylmäksi kuin kivi", oli tämän todellisuudentaju kuinka lapsellisissa sfääreissä tahansa?

Mikä on (kuuma)ilmapallo, jonka puhuja on näkevinään silmissään puolivälissä matkaa Kuuhun? Mihin ikuiseen valheeseen puhuja kokee hänen kääriytyneen? Pitäisikö laulun kuulijan tunnistaa tässä jokin viittaus? 

En pysty kuin puntaroimaan vaihtoehtoja.  Ehkä hän on lapsi, nero, hullu tai autisti. Ehkä lapsen kanssa oleminen väsyttää aikuista. Ehkä suhde mieheen, joka ei sittenkään kasvanut aikuiseksi, on päättymässä. Ehkä raja nerokkuuden ja hulluuden välillä on hyvin, hyvin ohut. Ehkä joskus on lennetty tai lennetään tai haaveiltu lentää kuumailmapallolla Kuuhun. Päätelkää itse: "He stands towering over me besides my bed / losing hus head / tells me / I must take him seriously / Droning on the usual way / he's such a clever guy / -- / / He's dressed / in the striped pyjamas that I bought / trousers too short / gives me / of his small philosphy / carries on the way he does / and me I get so tired / --// High and mighty his banner flies / a fool's pride in his eyes / standing there on his tora to grow in size / All I see is a big balloon / half way up to the Moon / he's wrapped up in a warm and safe cocoon / of an eternal lie / -- / / Strange how / dangerously indifferent I have grown / cold as a stone / no more / pain where there was pain before / --"

One of Us / Should I Laugh or Cry -singlejä. Kuvalevy on Britanniasta.

Että kiinnostaisi kiinnostaa

Pirkko Saision tyylikäs, viiltävä syrjäytymisen kuvaus Betoniyö (1981) on ilmestynyt sinä vuonna kun synnyin. Tällaiseen maailmaan synnyin. Tällaisessa maailmassa elän.

Tuntuu, että mikään ei ole muuttunut.

Paitsi ehkä Helsingin seudun puhekieli, ja sekin vain vähän. Yhä pidetään bileitä. Vanhasta Stadin slangista on jäljellä vähemmän, tilalle on tullut arabiasta ja somalista kähvellettyjä sanoja. Wallah. Mä vannon.

Saisio näyttää, miten lähiöiden yksinhuoltajaäitien toimettomat pojat oikein elävät. Viinanhuuruisesti. Pikkurikollisesti. Ei siinä syyllistetä ketään, vaikka poikien äiti ei ehkä olekaan aivan riittävällä tavalla läsnä tai tukee väärällä tavalla ajelehtivuutta: Anna sille kalja, kun ei se muuten voi olla. Yhteiskunnasta ei ainakaan ole avittajaksi; vanhan polven sosialistikin esitetään aivan yhtä naurettavassa valossa kuin esitettäisiin tänäkin päivänä. Eihän syrjäytymisessä mistään yhteiskunnan rakenteista ole kyse. Sä kato pärjäät, jos sä pärjäät.

Kirjan päähenkilö Simo on jotakuinkin yläkouluikäinen. Keväällä Simo on lakannut käymästä koulua; ei vain jaksanut mennä sinne enää. Kavereista Jusa olisi tärkeä, mutta hänkään ei taida tajuta, kuinka tärkeä. Tärkeys hukkuu jonnekin maskuliinisen uhon ja miehisyyden näyttämisen tarpeen alle. Tyttöjä, viinaa, tupakkaa. Välinpitämättömästi.

Simon isoveli Ilkka on jo sillä lailla vanhempi, että vaikuttaa aikuiselta, työssäkäyvältä, jos olisi töitä. Ilkalla ei ilmeisesti ole, ja jostain hämärästä keikasta on kirjan kuvaaman viikonloppuisen yhden päivän ja yön jälkeen alkamassa kymmenen kuukauden kakku. Ilkkaa kaduttaa vain moka, kiinni jääminen.

Simolle Ilkka on jonkinlaisen idolisoinnin kohde, tai ainakin Simo haluaisi tehdä Ilkan kanssa jotain, mikä muuttaisi maailmaa, rikkoisi tutut kuviot, olisi vapauttavaa, mahtavaa, mutta Ilkka haluaa vain lisää olutta ja jallua. Välillä Simo säälittää häntä. Silti hän humalaspäissään hylkää Simon. Yhteinen ilta jää kesken.

Simo tulee kirjan lyhyiden tapahtumien aikana myös sekä äitinsä että kavereidensa hylkäämäksi. Äiti lähtee juhlimaan, viettämään viikonloppua, tapaamaan miesystäväänsä. Simon hän haluaa jäävän Ilkan kanssa, vahtimaan ettei tämä tee itselleen mitään nyt, kun vankilatuomio on juuri toteutumassa. Simo taas haluaisi lähteä Pusulaan mökille kavereidensa kanssa, ja kun ei lähde, joutuu väkisinkin vähän ulkopuolelle. Jusan ulkopuolelle.

Sille, mitä Simolle käy kesäisen, hikisen kuuman yön aikana, sille, mitä Simo tekee, ei ole mitään selvää selitystä. Ei mieletöntä provosaatiota, ei yksittäistä syytä, jota osoittaa. Julmaa se on. Ja kovaa. Ja väärin, myös Simoa kohtaan. 

Pinnan alta on luettavissa, mikä ehkä olisi voinut estää, estäisi, tällaiset kohtalot. 

Jos välittämistä, pitämistä, kiintymystä ei tarvitsisi kätkeä sisimpään, vaan olisi ok näyttää se, tunnustaa se, olla riippuvainen toisesta ja hänen hyväksynnästään. Ettei hellyyttä tarvitsisi pelätä, niin kuin Simon, siellä missä sitä on tai siellä, missä sitä ei edes ole.

Jos olisi töitä ja tuntisi itsensä mielekkääksi, ettei elämisen tunne syntyisi ainoastaan viinasta. Ettei tarvitsisi turvautua laittomuuksiin. Että olisi jokin mieli käydä koulu loppuun, jos sen jälkeen pääsisi töihin. 

Että ympärillä olisi ihmisiä, joita kiinnostaa. Tai tarkemmin sanottuna: joita ei kiinnosta kätkeä tai kitkeä kiinnostustaan.

Rock ja hyvä elämä - Abban parhaat kappaleet osa 4

4. Rock ja hyvä elämä

Hole in Your Soul (1977, albumilta The Album) on yksi harvoja Abba-vetäisyjä, joka todella rokkaa. Biisi jytää alusta loppuun, Ulvaeus ja Andersson yrittävät kuulostaa Elvikseltä ja väliosassa osoitetaan kaikenlaisille nyyhkyballadeille niiden todellinen paikka: "The songs you sing are too romantic, aha, aha / and when you want the truth / they only spit in your eye / oh yeah, they're only telling you lies / oh yeah there's gotta be rock'n'roll / to fill the hole in your soul."

Myös Hole in Your Soulin live-taltioinnista Lontoon Wembleyltä vuodelta 1979 näkee, kuulee ja tuntee, miten onnelliseksi hyvä rock ihmisen tekee, etenkin kun rokkaa yhteen toisten kanssa. Abba oli nihkeä esiintymään elävänä, ja sen muusikot keulakuvia Anderssonia, Ulvaeusta, Lyngstadia ja etenkin Fältskogia myöten pitivät itseään enemmän ja parempina studiomuusikoina kuin keikkatyöläisinä. Mutta Hole in Your Soulinaikana yhtye on lavalla kuin oikeasti lavalle kuuluisikin.

Fanipostia Rutger Gunnarssonille - Abban parhaat kappaleet osa 3

3. Fanipostia Rutger Gunnarssonille

En tiedä, käsitetäänkö yleisesti, miten paljon enemmän Abbassa oikeastaan olikaan jäseniä kuin ne neljä julkikuvaa, joihin bändi henkilöityy. Suurin osa bändissä työskennelleistä studio- ja keikkamuusikoista oli samoja koko Abban aktiiviuran ajan ja jatkoi ja jatkaa edelleen yhteistyötä Anderssonin ja Ulvaeuksen kanssa myös Abban jälkeen. 

Ironista tai ei, mutta käsittääkseni Ruotsinmaata viime vuosina nimellä The Original Abba Orchestra kiertänyt yhtyekin on nimenomaan Abban entisen taustabändin projekti.

Yhtään väheksymättä Benny Anderssonin upeaa melodian- ja harmonioiden tajua ja sävellystyötä on myönnettävä, että jos olisin taipuvainen kirjoittamaan ihailijakirjeen, se ei lähtisi kellekään neljästä pääjäsenestä. Sen saisi Abban basisti. Nimittäin: Abbassa melkein kaikkein parasta on se, miten basso kulkee (ja nimenomaan kulkee) tanakkana ja itsevarmana ja kannattelee koko kappaletta niin, että jos bassostemman ottaisi pois, jäljelle ei jäisi juuri mitään. Basisti ja sovittaja Rutger Gunnarsson onkin Abban erinomaisen taustabändin kiistaton tähti. 

Näin 1990-luvun puolivälissä tv-dokumentin, jossa vaatimattoman oloinen Gunnarsson kertoo rauhallisesti urastaan: ei, hänelle ei makseta Abban tuotannosta royalteja, koska melodia- ja sointukulut eivät ole hänen kynästään, ja jos hän onkin sovittanut studiossa bassolleen tajuntaa laajentavan hyvän stemman, se on vain ollut osa hänen kuukausipalkattua työtään Polar-levy-yhtiön studiomuusikkona.

Mutta kun Gunnarsson sitten itseään korostamatta alkaa soittaa bassolla Abban ainoan Yhdysvaltain listaykkösen ja suurimman hitin bassokuviota, sävelkorvaton puolikuurokin tajuaa välittömästi, että koko kappale on tässä, yhdessä bassokulussa. 

Erinomaisen etualainen ja tärkeä basso on myös esimerkiksi kappaleessa My Mama Said (1974, albumilta Waterloo). 

Kappaleen teini-ikäinen protagonisti on ahdistuneen alistunut äitinsä tiukan käskyvallan alle ja tilittää elämäänsä: "Tried to sneak out without saying / with my loudest record playing / oh, my mama said / look at this, you haven't done your bed / my mama said / that's a thing that you should do instead." Puhuja onnistuu kuitenkin välillä livahtamaan ulos ystävänsä kanssa, mutta aamulla on vastassa sama vanha virsi: "In the morning she said listen / oh I felt like in a prison."

Kappaleen koko äänimaailma on jollain tapaa tukkoinen ja tiukka kuin paralleelina puhujan kokemuksille. Ainoastaan basso kulkee vapaammin ja potkii kuin irti pääsemäisillään, synonyyminä kertosäkeen toivomukselle "how I wanna live my life, la la la la la life". Ja sitä kuljettaa taitava, sitoutunut, ihana Rutger Gunnarsson.

Abba-koneisto muistaakseni Apu-lehden grafiikassa noin vuodelta 1977. 

Big in Japan - Abban parhaat kappaleet, osa 2

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman tyylikauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

2. Big in Japan

Rock'n'roll Band (1973, albumilta Ring Ring) kannattaa itse asiassa kuunnella Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen ennen Abbaa julkaistun levyn Lycka (1970) cd-version (2006) bonusraidalta. Se on ensinnäkin nimittäin levytetty Abballe täysin poikkeuksellisesti tyystin ilman Agnetha Fältskogia ja Anni-Frid Lyngstadia. Ja koska Ring Ring -albumilla muutama vuosi myöhemmin julkaistu versio on Abballe konventionaalisempi naistaustoineen, voi näitä perä perää kuuntelemalla etsiskellä sen maagisen Abba-soundin alkulähdettä, jonka yleisesti koetaan syntyvän juuri Fältskogin ja Lyngstadin äänten keskeisen harmonian tuloksena. 

Vuonna 1972 Bennyllä ja Björnillä oli vientiä Japanissa. Kansainvälinen läpimurto odotutti itseään kuitenkin vielä muutaman vuoden. Ulvaeus ja Andersson olivat löytäneet toisensa jo 1960-luvun puolivälissä ja tekivät jo 70-luvun alussa jo rutinoituneesti yhteistyötä niin sävellys- kuin keikkailutyössään. Ulvaeuksen mukaan kesti kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin he oivalsivat, että niin ikään musiikkialalla työskentelevät tyttöystävätkin voisi ottaa mukaan töihin.

Toisekseen Anderssonin ja Ulvaeuksen versiossa on aivan päheät kertosäettä edeltävät välikkeet. Kuusikymmentäluvun soundimaailmaan vahvasti nojaava kappale kuulostaa nykykuulijan korvaan haikeansuloisen nostalgiselta, ja sen sanoitus kuvaa surumielisen tytön houkuttelua tanssilattialle: "Let's go girl / it's a beautiful place this world / come on baby, let's dance / to the rock'n'roll band." Mutta ne välikkeet! Ulvaeus melkein huudahtaa kertosäettä edeltävässä nostatuksessa:"Rock'n'roll music makes me dizzy!" Oi, mennyt, viaton aika!

Ei yhtään Mamma Miaa, Waterloota tai SOS:ää (eikä voittaja vie kaikkea) - Abban parhaat kappaleet (osa 1)

Kirjoittaja analysoi kaksikymmentä subjektiivisesti kiistatta parasta musiikkikappaletta ruotsalaiselta, noin vuodesta 1972 noin vuoteen 1982 toimineelta laulu- ja soitinyhtyeeltä tähän kohdistuneen ihailunsa kaksikymmenvuotisjuhlavuoden päätteeksi. Kappaleet eivät ole missän erityisessä järjestyksessä, paitsi että jos ne kuuntelee tässä järjestyksessä Spotify-soittolistassa, saman tyylikauden tai levyn kappaleita ei pitäisi tulla peräkkäin.

1. Ei kahta ilman kolmatta

Two for the Prize of One (1981 levyltä The Visitors) on harmonisesti yksi Abban parhaita. Benny Anderssonin piano, Björn Ulvaeuksen lead vocal ja Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin stemma soivat yhteen, peilaavat toisiaan, kuulostavat kauniilta. Kappale on yksi Abban viimeisimpiä, ja ehkä siinä, kuten muissakin viimeiseksi jääneen LP:n kappaleissa, on jotakin alavireistä, melankolista tunnetta siitä, miten hauskanpito on tulossa loppuunsa. Kappaleen tarinassa on kuitenkin niin hykerryttävä koukku, että jälkimaku ei ole karvas.

Two for the Prize of One kertoo sääliä hrättävän, surkuhupaisan tarinan metroaseman siivoojasta, joka etsii elämäänsä rakkautta senssipalstoilta. Miehen huomion kiinnittää ilmoitus, joka lupaa kaksi tyttöä yhden hinnalla: "If you dream / of the girl for you / then call us and get two / for the prize of one. / We're the answer / if you feel blue --." 

Mies soittaa ilmoituksen numeroon. Vastaajan ääni on "husky / and it sounded quite exciting", ja mies on hämmästynyt osuttuaan vihdoinkin kultasuoneen. Nainen jopa empimättä suostuu miehen ehdottamaan tapaamiseen "the three of us in my flat". Tapaamisehdotusta seuraavan kertosäkeen jälkeen tarinan kerrontavuoro siirretään ilmoituksen naiselle. Hänellä on vain yksi, mutta sitäkin kohtalokkaampi repliikki:  "I know we must be perfect each other / and if you doubt it you'll be certain when / you meet my mother." (!)

Voisiko ironia enää enempää viiltää?

 Amerikkalainen tv-juontaja Dick Cavett matkusti 1981 Ruotsiin haastatellakseen Abbaa. Ohjelmassa Dick Cavett Meets Abba yhtye esiintyi viimeisiä kertoja livenä.